Tavoitteessa(ko)?

Kirjoitettu 22.10.2012

44,4 kg

Tavoitepainossa, jonka asetin itselleni alkuvuodesta. Mun pitäis nyt olla se onnellinen ja ajatella, että wohooo kun saavutin sen. Mitä mä vielä mietin? Missä on tuo onnellisuus?

Se on kadonnut kokonaan elämästäni tämän kautta. Tavoitepainoni ei edes ole enää 45 kg. Se on yhä pienempi. Tiedän etten saisi. Se houkuttaa liikaa. Ulkonäöllisesti olen omasta mielestäni hyvässä kunnossa. Kauniit bambin jalat. Keijukaisen kädet. Linnun luut. Kapeat kasvot. Pienuus.

Se, mitä muilta kuulen ei ole ihannointia vaan kauhistelua ja ihmettelyä. Kaverin kanssa emme olleet nähneet viikkoon. Huomasin heti hänen katseestaan, kun astuin ovesta sisään, mitä hän ajatteli. Myöhemmin kysyikin olenko mä laihtunut. Vastasin hymyillen, että en kai?

Tää on yhtä valehtelua. Menetän ystävät. Olen aina vihainen ja aggressiivinen. Olen tunteeton ja itsekeskeinen. Tarvitsen hoitoa, mutta en halua sitä. En koe olevani täysin sen tarpeessa, vaikka tiedän muuttuvani paremmaksi ihmiseksi sitä kautta.

Eilen iski melkoinen paniikki, kun jouduin syömään porukassa uusien ihmisten kanssa ison menuun alkuruokineen ja jälkiruokineen. Oli kamalaa olla muiden silmien alla, kun huomasin kyllä miten osa katseli minua ja syömistäni (voiko sitä edes kutsua syömiseksi enää??).

En tiedä mistä tää syömättömyys johtuu. Eilen taas sain kuulla äidiltäni olevani anorektikon näköinen. Haluaisin tunnustaa. Tunnustaa kaiken heille, vanhemmilleni. En kuitenkaan uskalla, koska en halua heille ylimääräistä stressiä tästä. Eivätkä he voi auttaa. Minun on itse selvidyttävä omista sotkuistani.

Oliko järkeä muuttaa pois kotoa? Olisin varmasti hiukan edes terveempi kuin nyt. Kärsin alilämmöstä usein. Palelen koko ajan. Olen aina väsynyt. En meinaa jaksaa olla koulussa ja sieltä olen lintsannut muutamia kertoja.

TÄNÄÄN:
 

"Even a happy life cannot be without a measure of darkness, and the word happy would lose its meaning if it were not balanced by sadness. It is far better to take things as they come along with patience and equanimity. " 

Tuo ylempi viesti oli sitten taas jäänyt kirjoittamatta loppuun. Sitä lukiessa tuli outo fiilis. Tuotako mun elämä oikeasti on? Missä on kaikki ilo mun elämästä? En ole vieläkään mennyt kouluterveydenhoitajalla käymään. En vaan yksinkertaisesti pysty siihen. Psykologille en pääse, koska ajat ovat täynnä. Yritän jaksaa joka päivä hymyillä ja olla iloinen. Se tuottaa jo vaikeuksia. Töissä pystyn vielä jokseenkin kuittaamaan, että kaikki on ok ja olen vain vähän väsynyt, jos joku kysyy mikä mulla on. Ei tätä jaksa enää kauaa. Ruoan ajattelu on niin jokapäiväistä ja mietin sitä koko ajan. En saa sitä pois mielestä. Vanhempani tulivat tänään hakemaan mua syömään. Ahdisti niin paljon, mutta jaksoin kuitenkin syödä kaiken ravintolassa vain sen takia ettei äitini alkaisi taas hössöttää lisää. Ennen lähtöä äitini katsoi mua taas niin tarkkaan ja totesi mun laihtuneen. Sanoi mun olevan anorektikko. Kielsin kaiken.

Tää ahdistus on jatkunut jo niin pitkään etten meinaa jaksaa. Päiviä jolloin tekee vaan mieli jäädä sängyn pohjalle makaamaan loppuelämäksi on ollut jo liikaa. En tiedä mikä mut saa jaksamaan. Ehkä perhe, ehkä ystävät. Ehkä se, että haluan näyttää kaikille ettei mulla ole mitään hätää. Olen täysin kunnossa ja elän tavallista koulussa ja töissäkäyvän elämää. Ei tässä mitään. Kyllä mä pärjään. Yksi stressaavimpia asioita tällä hetkellä on se, että on joulu tulossa. Se on perhejuhla. Olen saanut alle kuukausi sitten tietää, että biologinen isäni ei elä enää kauaa. Olen poikkassut välit häneen jo monta vuotta sitten. Mutta asia raastaa hermoja enkä voi olla miettimättä sitä. Vain kaksi ystävää perheeni lisäksi tietää asiasta. Se on vaikeeta, kun ei ole montaa jolle voi puhua. Koulussa on muutamat luokkalaiset katsoneet oudosti, kun olen viimeisen viikon aikana kulkenut siellä kuin mikäkin haamu silmät turvoksissa loputtoman itkun takia.

"The loneliest people are the kindest. The saddest people smile the brightest. The most damaged people are the wisest. All because they do not wish to see anyone else suffer the way they do."

Why me?

Miksi minä tuijotan joka aamu herättyäni itseäni peilistä? Miksi minä punnitsen itseni joka aamu, joka päivä, joka ilta? Miksi minä itken joka päivä ilman syytä? Miksi syödessäni yksin - itken? Miksi henkeäni ahdistaa katsoa ulos ikkunasta uutta päivää? Miksi minua nukuttaa joka sekunti? Miksi en jaksa? Miksi pakotan itseni liikkumaan? Miksi pakotan itseäni pyrkimään täydellisyyteen, jota en voi koskaan saavuttaa? Miksi minä?

Olin neljä päivää töissä. Lomalla töissä. En ole tehnyt mitään muuta kuin kuntoillut ja käynyt töissä. Huomenna pitäis jaksaa taas kouluun. Tuntuu niin siltä etten vaan millään haluais mennä sinne. Mulla on joka päivä niin sellainen olo, mikään ei huvita ja tekisi mieli vain nukkua tää olo pois, mutta eihän se tietenkään onnistu. Odottelen yhä psykologin vastausta josko sinne pääsis pian. Oon nyt saanut vähän mietittyä asioita enemmän ja tuntuu ihan hyvältä ajatukselta, että menen jollekin muulle puhumaan ongelmistani. 

Tällä viikolla oon pärjännyt joka päivä n. 1500 kalorilla. Eilen ja tänään en ole syönyt ruokaa. Ei maistu. Ei pysty. Herkkuja on silti mennyt alas ihan kiitettävä määrä. Mikä siinä on niin vaikeeta? Miksi en vaan voi syödä normaalisti ja ajatella ruoasta normaalisti? En kestä. Äitikin kysellyt perääni jo monta kertaa, kun en ole päässyt kotona käymään. En uskalla. En halua nähdä niitä kasvoja, joilta paistaa epäilys siitä etten ole kunnossa.

Paino tänään 45,5 kg. I'm so close but still too far away. Isänpäiväksi menen kotiin. Viimeistään. Pelottaa hiukan. Pitäisi painoa nostaa siihen mennessä jonkin verran, jos vaikka Äiti sattuu näkemään minut vähissä vaatteissa ja haluaa punnita minut. Oma on elämäni. Itse pitäisi saada päättää mitä sillä tekee. Pelkään omaa elämääni. Pelkään itseäni. Pelkään myös sitä valtaa, joka minulla on päättää tästä mun elämästä. Mitä jos teenkin joskus väärän valinnan?

I'm fine

Outoa miten aika hurahtanu taas aivan liian nopeesti. Tässä on tapahtunut niin paljon kaikkea ja toisaalta kun mietin niin ei oo tapahtunut kyllä yhtään mitään. Koulun alusta saakka ollut vaan koko aika kipeenä ja väsynyt ja uupunut töitten tekoon.

Olen ehkä tehnyt elämäni suurimman virheen tai joko elämäni parhaimman teon. Siitä on nyt noin kuukausi kun kerroin kaverilleni, että olen syömisvammainen. Noh, luulin sen olevan vain pikkujuttu ja ajattelin jo itsekin, että olen ollut pääsemässä tästä eroon ja siksi uskalsin puhua asiasta ääneen. Eipä ollutkaan. Tajusin tarttuvani tähän vain entistä lujemmin kiinni, kun ystävältäni alkoi tulemaan sellaisia juttuja, joita en kestänyt kuunnella. Aluksi oli kyllä todella ymmärtäväinen, mutta en puhunut asiasta paljoa. En kertonut syvimpiä tuntemuksiani miksi olen tällainen enkä voi olla normaali. En kyllä itsekään vielä tiedä sitä. Noh, sitten alkoi riitely meidän välillä ja se kuinka kaverini vahtaa ja kyselee joka päivä syömisiäni. En jaksa. Halusin vaan unohtaa kaiken ja esitin normaalia.

Everything's fine don't you see? 

Ei mennyt läpi. Ystäväni oli viisaampi kuin luulinkaan. Pari viikkoa on puhuttu, että mun pitäis mennä psykologille puhumaan ja hakea ulkopuolista apua. Ymmärrän kyllä itekin sen, että en voi kaataa tätä kaikkea ystäväni niskaan, koska tää on rankkaa. Oon vaan jatkanut laihduttamista. Hitaasti, mutta silti. Tiedän, että se on väärin ja on kamalaa kuinka kesällä toivoin olevani kokoa xs ja nyt kaikki mitä kaapistani löytyy on liian isoa ja kaupasta en meinaa löytää enää tarpeeksi pieniä kokoja.

Tänään sitten on lähetetty sähköpostia psykologille ja oon kauhuissani sinne menosta. En tiedä vielä milloin ensimmäinen tapaaminen on. Ystäväni haluaisi tulla mukaan. En tiedä mitä ajatella siitä. Ihan mukava kuulla, kuinka hän edelleen jaksaa olla mukana tässä paranemisprosessissa, mutta pystynkö olemaan täysin rehellinen sille psykologille asioistani, jos vieressäni kuuntelee ystävä, joka ei tiedä minusta vieläkään kaikkia asioita. Mietin myös sitä, että en voi myöskään jättää joitain asioita mainitsematta tästä ongelmasta, koska ystäväni vaatii 100 % rehellisyyttä ja huomaa heti, jos vähänkään valehtelen tai yritän jättää jotain kertomatta. Vaikka omalla painollaan asiat etenee ja siinä tahdissa missä mä jaksan niitä käsitellä.

Vähän on ristiriitaiset tunteet tämän asian kanssa. Ensinnäkään kun en ollut valmis hakemaan ulkopuolista apua, koska olen aina pärjännyt yksin. Olen aina halunnut näyttää, että yksin selviän kaikesta ja mulla ei ole mitään ongelmia. Tällainen tilanne on mulle outoa. Kun joku tosissaan välittää ja sysää jopa omat ongelmansa taka-alalle sen takia, että mä tulisin kuntoon. Pahinta tässä on se, kun en vieläkään tiedä olenko valmis parantumaan vai en? Ja parantumaan mistä, kun ei tämä mun mielestä edes pahemmin ole mikään iso ongelma. Vaikka tiedostan, että elämäni ei ole tämän syömisongelman takia normaalia ja olen mennyt koko ajan huonompaan kuntoon, en silti halua palata siihen elämiseen, jossa mulla ei ole tätä. Tästä mä saan aina päiväni käyntiin ja mulla on tavoitteita tän kanssa, joita muilla ei ole ja tällä mä luon niin paljon sitä turvaa mun ympärille. Turvaan kaikki asiat tähän. Tää on kuitenkin mun elämää, jota oon elänyt eikä se muutoskaan hetkessä voi tapahtua. 

Ainoa syy miksi suostuin hakemaan ulkopuolista apua on se, että en halua huolestuttaa läheisiä yhtään enempää. Voin ainakin näyttää, että mä teen asialle jotain. Ehkä se parantumisen halu sieltä sitten vielä jossain välissä ponnahtaa esiin.

Muilla kokemuksia ekasta psykologikäynnistä? Olis kiva kuulla ja miten asiat alkanu sen jälkeen etenemään.

"You accepted me for who I am and not for who you wanted me to be."

Here I Go Again

Tähän on tultu! 48 kg taas!!

Koulu alkoi ja sitä varten nostin painoa. Vanhemmat oli niin huolissaan jo ja äitikin piti mulle punnituksia kotona, että oli pakko nostaa. Nyt asun omassa kämpässä ja saan taas vihdoin alkaa hieman alentamaan tota painoa. Huomasin kyllä, että ulkomuoto on samanlainen kuin alemmassakin painossa, että sen puoleen ei tarvitsisi laskea, mutta kun tuo luku! Se lähentelee liikaa vitosella alkavaa eikä ole yhtään ihanteellinen!

Kirjauduin tänään höyheneen pitkästä aikaa. Siellä laitoin lokakuun tavoitelistalle omani.

Lokakuu:
- paastoa muutama päivä viikossa jos tarvetta (ainakin ekan viikon aloitan paastolla)
- kouluruokailu vähemmälle
- koulutehtävien tekoa ahkerasti
- lenkkeilyä 2-4 kertaa viikossa (en jaksa paljoa, koska kunto hävis kesän aikana)
- veden juonnin lisäystä
- laihtua 2kg
- terveellistä ruokaa !!!ei kertaakaan pikaruokaa!!!
- karkin ja sipsien vähentäminen

En tiedä miten tuo tulee toimimaan, kun olen noita herkkuja ostanut tänne ihan liikaa. En osaa ehkä vältellä niitä. Pakko yrittää. Jos sorrun niin paastoan. Veden juontia on ainakin pakko lisätä, kun juon sitä aivan liian vähän. Lenkillä ajattelin alkaa käymään ja voisi tutustua tämän alueen lenkkeilymaastoon. Koulussa on yritettävä olla ahkerampi. Nyt jo liikaa juttuja tehtävänä. Miten ne niin vaan kasaantuu! Koulussa vois muutenkin vähän vähentää niitä annoskokoja. Ongelmana se, että siellä on liian hyvää ruokaa! Toinen vaihtoehto jättää menemättä, mutta en kyllä haluaisi muiden kiinnittävän huomiota siihen, jos en käy syömässä. Tavoitteena siis -2 kg! 

Nähtäväksi jää miten onnistun. Seuraava tavoite 18.10. paino 47 kg.

It's been too long

Haluan edelleen kadota maan päältä. Asiat ovat lähteneet hieman parempaan suuntaan ehkä. Pääsen pian muuttamaan omilleni. Pääsen vapauteen syyttävistä katseista ruokapöydän äärellä. Pääsen niistä kaikista valituksista, joita kuulen syömisestäni/syömättömyydestäni. Saan asua yksin ja täyttää kaikki kaapit joko turvaruuilla tai herkuilla tai ihan millä vain. En kestä tätä! Mikä ilonpurkaus tulee välillä ja aivan ihanan kutkuttava tunne mahanpohjassa, että kohta olen vapaa.

Koulu alkoi. Melko hyvin. Sain uusia kavereita ja meidän luokka on todella mukava. Biletystä on tietysti ollut ihan liikaa, vaikka vasta viikko kulunut. Ollaan jo melko tiivis porukka. Olen syönyt miten sattuu. Todella epäterveellisesti. Olen meinannut jo monta kertaa oksentaa, mutta en ole edelleenkään uskaltautunut siihen. Pelkään, että jään kierteeseen, josta en ikinä pääse pois. Yritän säädellä ahmimisiani. Vietän edelleen päiviä, jolloin en syö juuri mitään. Koulussa on helppo skipata lounas, mutta kun on koko ajan NÄLKÄ!!! En ymmärrä. En ole kokenut tällaista nälkätilaa ties miten pitkään aikaan. Se on häiritsevää.

Pelottaa. Jo muutama uusi tuttavuus kerkesi kommentoimaan minua alipainoisen näköiseksi. Huooh. En jaksa kuunnella tuollaista, mutta onhan se ihan kiva ja lisää motivaatiotani pitää itseni tällaisena keijukaisena. Ikuisena keijukaisena. Joka ei ikinä kasva isoksi. Ei liho koskaan. 

Viime päivien tuska on ollut melko sietämätöntä. Elämänilo on taas kadoksissa, vaikka koulu on piristänyt arkeani ihan kivastikin. Olen ollut jo viikon kipeänä. Välillä kuumeessa, välillä alilämmössä. Olo ollut aivan kamala. Pakko on silti jaksaa koulussa olla, vaikka sitten kuumeessa. Opiskelun aion ottaa nyt tosissani. Pieni perfektionisti on taas herännyt eloon.

Kuulemisiin taas! (Kirjoittelu jäänyt vähälle, mutta eiköhän tämä tästä vielä joku päivä taas päivity useammin, kun pääsee omaan rauhaan.)

45,5 kg

I just want to hide myself

Olen pysytellyt piilossa jonkin aikaa. Haluaisin saada elämäni kuntoon. Koulu alkaa pian. Pitäisi olla kunnossa ja ajatukset selvillä. En halua mennä kouluun. En silti halua jäädä kotiin. En jaksaisi mennä töihin. Miksi valinnat ovat niin hankalia? 

Tällä hetkellä miehet sekoittavat päätäni toden teolla. Asiat ovat kuitenkin vähän lähteneet selkenemään. Tapasin noin kuukausi sitten kivan tyypin johon ehkä vähän ihastuin. Nyt istun tässä koneen äärellä yrittäen saada aamupalaa alas ja mietin miten kertoisin hänelle ettei minulla enää olekaan kiinnostusta jatkaa tapailemista. En uskalla sanoa sitä. En uskalla loukata häntä. En kehtaa, en pysty. Toivoisin kuulevani sanat häneltä, mutta en ole varma hänen kiinnostuksen syvyydestä minua kohtaan.

Tapasin pari viikkoa sitten myös uuden miehen, joka ainakin on näyttänyt hyvinkin selkeästi kiinnostuksensa. En ole varma tunteistani, mutta jokin pieni sisälläni kaipaa sitä, että näkisimme taas pian. 

Mielessäni pyörii edelleen pelko lihomisesta. Olen lihonut 500 g. Se ei tunnu lähtevän pois ja tuntuu, että se näkyy. Mikä siinä alipainossa viehättää? Keveys, kateus muissa.. Kaikki. Se tunne, että on kuin ilmaa, kun on niin kevyt.

Olen viime aikoina saanut sellaisia "kohtauksia". Sydän hakkaa todella lujaa ja tulee kuuma ja ahdistava olotila. Rintaa puristaa, ei meinaa saada henkeä. Se kestää hetken, mutta sen jälkeen olo on ihan kamala ja tärisen vielä pitkään. Heikottaa aina paljon ja välillä tuntuu, että voisin pyörtyä suorilta jaloilta.

Sain tuollaisia "kohtauksia" ensimmäisen kerran jo yläasteella ollessani. Mutta sen jälkeen ne katosivat ja ovat taas palanneet toukokuussa. Viimeisen kuukauden aikana noita on tullut aika tiheään tahtiin. Lähes joka päivä. En uskaltaudu lääkäriin. Pelkään, että saan jonkun sortin hullun diagnoosin. Pelkään sitä, että laihuuteni huomataan ja joudun syömään pakolla. Pelkään niiden lääkäreiden tuomitsevia katseita ja sitä miten ne voivat olla niin kylmiä puhuessaan asioista.

My New Obsession: Measuring Tape

Mittasin tänään taas itseni. Aamupaino tasan 47 kg. Kauhistus, mutta tyytyväisyys ettei se ole ainakaan päässyt laskemaan lisää. Vyötärö on kaventunut selkeästi ja ympärysmitta onkin tällä hetkellä alle tavoitteen eli 66 cm. Reidet ovat yhä yhtä paksut, vaikka pieni kolonen näkyykin jo niiden välissä. Lantio ei sitten kavene yhtään, mutta kaipa se on ihan hyvä niin, mitä se nyt on.

Aamupalalle ja sitten pitkät työpäivät taas edessä eikä kerkeä kyllä syödä kunnolla. Paino ei saisi nyt vähään aikaan kuitenkaan tippua yhtään.

Muutamat kaverinikin huomauttelevat jo pienuudestani ja voi, kuinka se tuntui kivalta kuulla. Mutta sitten, kun sain kuulla niitä sanoja että: "Ei sulle tekisi pahaa, vaikka lihoisitkin yli 50 kiloon". Kiehuin raivosta ja yritin pitää itseni tyynenä ja totesin mielessäni etten suostu ikinä näkemään vitosella alkavaa lukua vaa'alla. En ikinä.

What I'm Gonna Do?

Paljastuin. Yhtenä aamuna vanhempani tokaisivat, että olen laihtunut. Sanoivat, että olen laihduttanut. Kielsin kaiken. Itkin ja huusin ja raivosin ettei ollut minun vikaani, että paino on pudonnut. Toivoin niin, että he uskoisivat valettani. Olin juuri päässyt siihen 46 kiloon ja tyytyväinen ja onnellinen olla niin pieni ja kevyt. Äitini käski käydä vaa'alla ja sehän näytti onnekseni sinä aamuna 47,1 kg, koska olin edellisenä päivänä syönyt hyvin pitkästä aikaa ja maha ei toiminut ollenkaan, joten kaikki oli edelleen sisälläni. 

Huokaisin helpotuksesta nähdessäni tuon luvun silloin. Nyt olen taas takaisin 46 kilossa. Ei voi mitään. Paino ei pysy, vaikka yritin sitä nostaa. Olen myös saanut jäsenet viime aikoina todella kipeiksi. Ranteet, polvet ja nilkat kun ei kestä yhtikäs mitään. Ei toivoakaan, että yrittäisin käydä lenkillä. Sekin saattaisi herättää lisää huolia vanhemmissani.

Olen syönyt herkkuja ja roskaruokaa paljon viime päivinä ja olen huomannut, että se on niin hyvää! Yritän kuitenkin jatkaa terveellisesti syömistä ja nostaa painoni korkeintaan 48 kiloon. En vaan kestä ajatusta lihomisesta. Miksi se on niin vaikeaa? Yhtenä päivänä olin tehnyt itse todella hyvää ruokaa ja nautin sen syömisestä, mutta heti kun olin saanut lautasen tyhjäksi niin teki mieli todellakin oksentaa. Meinasin jo, mutta sain kuitenkin pidettyä sisälläni. En halua ikinä oksentaa. En tahallisesti enkä tahattomasti. 

Olen kärsinyt paljon myös kovista päänsäryistä viime viikkoina. Unet ovat olleet vähäisiä ja huonosti nukuttuja öitä on takana jo ihan riittävästi! Mitä siis teen vielä tähän aikaan (00.05) hereillä, kun huomenna (eli tänään) odottaa työpäivä?? Uni ei vaan tule.

Yritän nyt, jos vanhempani eivät hirveästi ole huolissaan tai pyydä vaa'alla käymään niin pitää painoni tässä mitä se nyt on, mutta jollain keinolla saada vähän kroppaa paremman näköiseksi ja luita piiloon. Oli pitkä postaustauko taas, mutta olen yrittänyt olla kirjoittamatta tänne liian usein, kun tuntuu että laihdutuksesta on tullut enemmän vaan pakkomielle tämän blogin myötä.

So close, I feel it inside

Tänään

46,5

Helpotus!!!

Onnistuminen.

Kilo pudonnut.

Viikonloppu sujui sekavissa tunnelmissa ja tapahtumissa.

Tapasin tietysti uuden miehen.

Sanoi, että olen todella pieni.

Sanoi, että olen keijukainen.

Miten halusinkaan kuulla nuo sanat. 

Ne antaa mulle lisää voimaa.

Lisää tahtoa jatkaa vielä vähän.

Thinspiration, joka kestää vielä pitkään.

.

.

.

Painava taakka.

Ylimääräistä.

Ei enää koskaan takaisin.

Vielä vähän.

Kyllä mä kestän.

En voi luovuttaa.

 Onnistumisen tunne sisälläni.

Olen iloinen.

Hymyilen.

Nukahdan keveyteen.

Vielä vähän.

Pitää jaksaa.

Jaksan.
.

.

.

 

It's going down, down!

Mä olen sittenkin pienentynyt! Mikä helpotuksen tunne valtas mut aamulla, kun menin punnitsemaan itseni kuukauden tauon jälkeen. Ihme, että olimme vaa'an kanssa erossa lähes kuukauden (noh, ainakin melkein). Aamupaino 47,5 kg. En päässyt tavoitteeseeni (47,0 kg), mutta se ei tullut yllätyksenä.

Ihme, että paino oli kuitenkin mitä oli, vaikka olen viimeisen kuukauden ajan syönyt mitä sattuu. En ole välittänyt yhtään siitä, mitä olen suuhuni pistänyt. Eilen en edes paastonnut ja söin reilusti ruokaa ja herkkuja. Vihaan kuitenkin sitä etten tunne pahaa oloa syömisistäni. En tiedä miksi en tunne pienintäkään syyllisyyden pistosta sisälläni. En tunne sitä täyttä oloa, joka tekee minut yleensä syyliseksi syömisen jälkeen. Normaalia, ei todellakaan ole!

Mittasin myös tänään itseni uudelleen. Vyötäröni on pienentynyt 4 cm sekä lantio saman verran. Mistäköhän johtuu, kun samasta kohtaa mittasin kuitenkin enkä ole sen kummemmin harrastanut liikuntaa?? Uskon tuohon kuitenkin, koska reidet ei ole pienentyneet yhtään! Ja siksipä aion nyt alkaa liikkua useammin. Nostan kävelyni väh. 4 krt/viikko (tiedän sen olevan vähän, mutta olen oikeasti laiska).  Olen nyt myös miettinyt, että pitäisikö noita mittatavoitteita muuttaa pienemmiksi.

I don't wanna fail.. I hate frustration.. The most I hate the feeling of failing.. Let me also be successful in the future..

I'm still here

Mitä mulle on tapahtunut näiden viime viikkojen aikana? Katosin, en halunnut kirjoittaa. Ei löytynyt aihetta. En halunnut käsitellä menneisyyttäni enää. Halusin unohtaa. Unohdin kiinteytykseni. Eilen kävin kävelemässä/juoksemassa. Jaksoin 200 metriä juosta ja henkeä ahdisti. On taas kunto huonontunut, vaikka kyllä mä ne vatsalihakset siellä jossain tunsin juostessa. Sais vaan vähän näkyville niitä.

Sain opiskelupaikan. Muutto edessä. Ajattelin, että muutettuani jaksan sitten paremmin ajatella taas omaa elämääni kun kerran pääsen elämäänkin sitä omaa elämää. Haluaisin nyt ainakin kilon pois ennen koulun alkua. Sitten myöhemmin voisin pyrkiä paremmin tavoitteeseeni.

Oon miettinyt paljon asioita tässä viime aikoina. Stressi meinaa viedä taas vallan musta ja tuntuu, että kohta en enää taas jaksa. Tiedostan sen jotenkin etukäteen jo eli ehkä tää tästä. Paljon olis sanottavaa, mutta jotain niin yksityistä, mutta sellaista minkä haluaisin jossain vaiheessa jakaa todella täällä.

Ylihuomenna on punnituspäivä ja totuuden hetki. Tiedän että olen lihonut. Välitavoitteesta (47kg) kaukana. Tavoitepainosta (45kg) vielä kauempana. En osaa pitää tätä painoa kurissa. Syöminen on liian helppoa. En halua oksentaa. En halua aloittaa sellaista kierrettä, josta olen monilta lukenut. Mielessä käynyt kyllä useammin kuin kerran. Mitä minä teen nyt? Syön, syön vaan lisää.

Ylihuominen tulee aivan liian nopeasti. En haluaisi paastota näitä paria päivää, koska sitten paino tulee taas takaisin saman tien. Yritän nyt alkaa liikkumalla kiinteyttämään ja josko se herkkujen himo siitä sitten laantuisi taas.

Miksi mä edes haluan laihtua? Ihmettelen sitä välillä itsekin. Onko siinä mitään järkeä, kun on muuten terve ihminen vai olenko edes terve. En ole kylläkään koskaan ollut täysin terve. Aivoissa viiraa välillä ihan kiitettävästi :D

En ole katsonut thinspausta pitkään aikaan. Unohdin vaan senkin. Miten se on edes mahdollista? Välillä vaan miettii, että mitä tuli taas tehtyä, kun illalla menee puoliunessa punkerona nukkumaan. Mulla on ihan hirveä ongelma sen takia, että mun maha turpoaa aina älyttömästi kaiken syömisen jälkeen. Muilla vastaavaa ongelmaa? Miten se on mahdollista pitää vatsa litteänä, vaikka olis syönytkin?

Haluan paljastaa menneisyydestäni jotain. Mutta pelkään. Mitä pelkään? En tiedä. Että joku löytää tämän? Entä sitten? Ei pitäisi ajatella niin. Se, joka minut tästä tunnistaisi niin tietäisi menneisyydestäni silloin muutenkin. Voisin luetella ihmiset, joille olen kertonut avoimesti itsestäni. Niitä ei ole montaa. Mutta se, mitä juoru on sitten kuljettanut niin on eri asia. Yhdellekkään en ole koskaan kertonut kaikkea. Sen takia on hankalaa kirjoittaa siitä, koska en tiedä miten pukisin asian sanoiksi, kun olen aina vain itsekseni miettinyt asiaa omassa päässäni. 

Voisin pitää blogini täysin julkisena ystävillenikin, mutta en halua kenenkään tietävän syömisvammailuistani. Se on ainoa asia täällä, mikä on salaista ja josta en halua puhua kenellekään julkisesti. Olisiko se väärin, että poistaisin kaikki tähän mennessä kirjoitetut "minusta tulee pieni" postaukseni ja aloittaisin tavallaan alusta? Tuntuisi oudolta. Tämä kuitenkin, kun vaikuttaa suuresti elämääni ja olotilaani. En ehkä osaisi kirjoittaa menneisyydestä tai saati sitten nykypäivästä tarpeeksi/täysin totuudenmukaisesti ilman syömisongelmaani, jota en kyllä pidä ongelmana. Se nyt on vaan jotain sellaista.

Siinä vaiheessa, kun päätän tehdä sen postauksen, jossa kerron syntymästäni ja aloitan oman tarinani kertomisen niin muutan blogini salaiseksi. Ehkä. Laittakaahan sähköpostiin tai tähän tai tuleviin postauksiin osoitteitanne, jotta voin sitten lisäillä halukkaita lukijoiksi. Sähköpostiin saa muutenkin lähettää palautetta, jos ei kommenttia halua julkaista.

Anteeksi nyt taas kuvien puutos, mutta tämä oli tällaista pikaista kirjoitusta taas kerran. Yritän jatkossa jaksaa paremmin. Vai kaipaatteko edes kuvia? Itse ainakin jaksan paremmin lukea tekstejä, jos välissä on muutama kuva. Nyt kyllä lopetettava, kun tätä tekstin tuloa ei meinaa saada taas loppumaan. Toivottavasti vielä olette siellä kaikki lukijat poissaolostani huolimatta.

Midsummer

Söin, söin ja söin lisää.

Söin aivan koko ajan.

Herkuttelin.

Herkuttelin kaikella mahdollisella tavalla.

Kaloreita varmasti yli 2000 päivässä. 

Uskaltauduin vaa'alle.

Olin laihtunut.

Mikä ihana tunne.

Astuin vaa'alle monta kertaa, jotta pystyin uskomaan tätä todeksi.

47,4 kg.

"I'm getting there."

Totuus iski pari päivää myöhemmin.

48,6 kg iltapaino tänään.

"Fuck my life."

Oli odotettavissa ja tuon pystyn kyllä saamaan nopeasti alas, jos tarpeeksi yritän.

Ja mähän yritän.

Tahdonvoimaa riittää taas.

"Thinspiration, here I go again."

Answer N°2

Kysymys 2

Miten minusta on tullut tällainen ihminen?

Kuvailen itseäni ajoittain masentuneeksi, syömishäiriöiseksi, tunnevammaiseksi, täydellisyyteen pyrkiväksi omaa elämää etsiväksi nuoreksi naiseksi, jolla on vaikea menneisyys, joka varjostaa elämääni liiaksi.

Olen jo pienestä pitäen ollut ylisuojeltu lapsi. Minut vietiin autolla kouluun, mutta sain kasvettuani pyörän, jolla pystyin myöhemmin kulkemaan. Äiti oli aina kotona ja vahti, että läksyt tehtiin. Kävin hoidossa pari kertaa kuukaudessa. Opin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan jo ennen kouluun menoa. Osasin jopa hieman englantia puhua. Sain koulussa erityisiä vapautuksia, koska olin edellä muita. Olin ala-asteella hyvä koulussa. En ehkä paras, mutta yksi parhaimmista oppilaista. Olin iloinen ja minulla oli muutama hyvä kaveri, joihin pystyi silloin luottamaan ja tekemään kaikkea kivaa, mitä nyt silloin tehtiinkään.

Kasvoin aika pienessä ympäristössä. Seutu ja ihmiset olivat tuttuja. Pidettiin huolta muista ja oltiin ystävällisiä. Kasvatus oli melko tiukkaa. Aina oli tietyt ruoka-ajat ja viikonloput olin aina vanhempieni mukana. En koskaan jäänyt yksin kotiin. Tätä jatkui kunnes olin täyttänyt 16. Muutaman kerran saatoin jäädä kotiin ilman vanhempia. Tällöin olin kuitenkin jo niin tottunut siihen menemiseen, että olin mielelläni mukana. Viihdyin sukulaisten seurassa.

Kaveripiiri pienentyi, kun tajusin ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Ihmiset muuttuivat ja valehtelivat. En jaksanut ainaista riitelyä silloisten ystävieni kanssa ja sain onneksi muutaman uuden ystävän myöhemmin. Tajusin etten halunnut hukata omaa aikaa pelkkään riitelyyn ja kateuteen. Tiesin, että muutamat olivat minulle kateellisia, koska sain paljon sellaista mitä muut eivät ja matkustelin paljon perheeni kanssa.

On vaikea määritellä mitä minä olen. Koska minulla ei ole minkäänlaisia diagnooseja on vaikeaa määritellä mikä minulla oikeasti on vikana. Mutta tarviiko siihen aina edes mitään diagnooseja tietääkseen. Ja kun tiedostan olotilani itse, pystyn pitämään sen jokseenkin kontrollissa ilman ulkopuolista apua ja tietoa mistään diagnooseista. En edes halua ulkopuolista apua. En halua ketään ihmistä ympärille sanomaan miten minun pitäisi elää parantuakseni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi. En halua diagnoosia, jonka varmasti jokainen saisi tietää lähipiirissäni heti, jos sellainen sattuisi olemaan.

Elämäni kääntyi todellakin ympäri, kun olin jotain 15 ja sain tietää enemmän menneisyydestäni ja toisen kerran se kääntyi vielä uudelleen ympäri, kun olin jo 18 ja posti toi kirjeen, jossa oli lisää tietoa menneisyydestäni. Olin shokissa, koska en ollut tiennyt asioiden oikeasta kulusta tarkasti aikaisemmin.

Tämän kaiken seurauksena (johon liittyy paljon erinäisiä tapahtumia) minusta on tullut tunteeton tiettyjä ihmisiä kohtaan. Olen kylmä ja kova ihminen, koska olen kokenut kylmän ja kovan elämän nuorempana. Olen oppinut monet asiat kantapään kautta. Olen itsekäs, koska olen aina joutunut jakamaa kaiken. Olen täydellisyyteen pyrkivä, koska en halua tuottaa pettymystä itselleni tai muille.


Nyt ihmettelette varmaan, mitä tuo kaikki tuolla menneisyydessä on, mutta en ole vielä valmis puhumaan siitä julkisesti, vaikka en pidäkään tämän blogin kirjoittamista kovinkaan julkisena, koska en esiinny/aio esiintyä koskaan omalla nimelläni tai laittaa tänne kuvia itsestäni koskaan. En halua kenenkään tunnistavan tästä minua. Tämä blogi on tarkoitettu nimenomaan itselleni. Käsitelläkseni omaa menneisyyttäni ja tunteitani ja nykyistä elämääni. Se miksi kuitenkin kirjoitan blogia enkä päiväkirjaa johtunee siitä, että on kiva saada muitakin lukijoita, joilla saattaa olla samanlaisia kokemuksia omassa elämässä. Haluan jakaa ajatukseni enkä pitää niitä täysin itselläni.

Asian käsittely vaatii paljon aikaa ja sen kirjoittaminen vielä enemmän. Joudun avaamaan vanhoja haavoja, jotta voisin kertoa kaiken. Olen tähän mennessä pitänyt asiat itselläni enkä ole jakanut menneisyyteni varjopuolta muiden kanssa. Tämän takia olen masentunut, koska tuntuu välillä paljonkin siltä etten jaksa kantaa taakkaa itselläni. Haluaisin puhua jollekin, mutta se tuntuu tyhmältä. Olen tähän päivään asti selvinnyt ja selviän myös jatkossa.

"Life is never simple."
  
Questions

You're So Alone That You're Sickness Feels Like Home

"Suljen ulko-oven, kun olen vilkuttanut heille. Nojaan ulko-oveen ja odotan sisäpuolella, kunnes auton ääntä ei enää kuulu. Romahdan. Tekisi mieli huutaa, koska aamu oli rankka. En pysty, itken vain, hiljaa. Haluan omaa aikaa ja istun lattialle huoneeseeni. Vedän tavarat laatikoista ulos ja haluan järjestystä. 'Kaiken on oltava järjestyksessä. Eihän sotkussa kukaan voi elää. En edes minä, vaikka olen elänyt siinä jo monta kuukautta.' Velvollisuudet kutsuvat, mutta minä vain istun ja tuijotan. En tiedä mistä aloittaisin. 'Järjestystä, täydellisyyttä - saavutettavaa nyt. Vain järjestyksen keskellä voin olla rauhallinen. Vain täydellisyyden keskellä voin pyrkiä itse täydellisyyteen.' "

Juhannus lähestyy ja olen jo suunnitellut kaiken mitä aion syödä. Tällä kertaa se on helppoa, koska vanhempani eivät ole katsomassa. Paljon kasviksia ja vähän lihaa eikä sitten yhtään makkaraa. Niin se vaan menee. Juomissa on toki paljon kaloreita, mutta koska en muutenkaan kaloreita laske niin eihän sillä niin väliä jos nyt kerran viikossa vähän ottaa kunhan ei menisi yliotetuksi taas. Taipumus alkoholiin kulkee geeneissä niin se on kyllä tullut huomatuksi (avaudun asiasta myöhemmin). 

Viime päivinä on siis tullut paastottua ja syötyä vähän. Olen ollut tyytyväinen itseeni tai pikemminkin siihen miten olen pärjännyt syömisteni kanssa. Itseeni en ole koskaan tyytyväinen. Viikkoja sitten kävin sovittelemassa bikineitä ja vannoin sitten etten tarvitsisi niitä koko kesänä, mutta olenkin vihdoin löytänyt aivan ihanat uudet bikinit. Ärsyttää suunnattomasti, koska kaupassa ei ollut alaosasta kokoa 34 ja jouduin ottamaan koon 36, mikä on kyllä sopiva, mutta kun pienennyn niin onko sitten kiva olla roikkuvissa pöksyissä rannalla. Ei. Yläosa XS. Harmittaa, kun olen pienentynyt vääristä kohdista. Mutta omasta mielestäni nuo yläosan koot olivat normaalia isommat. Ainakin haluan uskoa niin. 

Toteutin myös suunnitelmaani päästä eroon makeanhimosta. Se on toistaiseksi toiminut kohtuullisesti. Hiukan olen karkkia syönyt ja joitain herkkuja myös. Ostin rusinoita, kirsikkatomaatteja ja syön selleriä ja kurkkua dipin kanssa (onko paha, jos on dippiä?). Jäätelöä en ole syönyt paljoa. En ole vieläkään käynyt lenkillä tai jumpannut kertaakaan. Yksinkertaisesti työt vievät niin paljon voimia, etten jaksa enää iltaisin lähteä mihinkään ja aamuisin ennen töihin menoa lenkkeily kuulostaa järjettömältä idealta.


En aio alkaa kirjoittelemaan tänne mitään ruokapäiväkirjaa, mutta välillä saatan mainita, mitä päivän aikana on tullut syötyä.

Tänään olen syönyt: 

Aamupala:
- ruisleipä, jonka päällä voita,

  juustoa ja kinkkua
- lasi rasvatonta maitoa

Lounas:
- pieni uusi peruna
- possunliha kastiketta, jossa papuja
- salaattia, tomaattia, kurkkua
- 2 lasillista rasvatonta maitoa

Välipala:
- banaani
- mini rusinarasia
- light jaffaa

Se siitä, tänään tarkoituksena syödä vielä hiukan jotain pientä (kun on niin hirveä nälkä) ja ehkä se yksi jäätelö sitten vielä on pakko saada.

Päivä helpotti paljon, kun vanhemmat lähtivät taas muualle. Saan olla hiukan rauhassa ja ladata akkuja huomista työpäivää varten. Ladata akkuja = siivota hulluna kotona, kun on vaan pakko ettei kukaan valittaisi taas, että en ole mitään tehnyt. Vaikka tiedän hyvin ettei tämäkään riitä. Mikään ei riitä.

Answer N°1

Kysymys 1

Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa?

Tiedän, että menneisyyteni on ollut rankka. Se vaikuttaa elämääni vieläkin hyvinkin negatiivisesti. Paineet ovat olleet kovat. Tai ainakin omasta mielestäni. Menneisyyteni on vaikuttanut siihen, että minusta tuli perfektionisti. Sain paljon mahdollisuuksia pyrkiä täydellisyyteen. Olin koulussa hyvä, olin taiteellisesti lahjakas. Kävin taidekoulussa koulupäivien jälkeen. Minulla oli aina mahdollisuus harrastaa juuri sitä mitä halusin.

Olin vasta ala-asteikäinen. Olin koulukiusattu. En puhunut siitä julkisesti koskaan. Pidin kaiken sisälläni. En halunnut huolestuttaa vanhempiani tai ketään ylipäänsä. Olin jo silloin hyvä kätkemään tunteeni. Itkin usein vain yksin ollessani pahaa oloani. Tunsin itseni hylkiöksi ja sain vain pari hyvää kaveria. Aloin pitää yksinolosta ja osasin nauttia omasta seurasta. Kaipasin toki ympärilleni hälinää, mutta pidin rauhallisuudesta.

4. vuosiluokka. Joku sanoo, että olen läski ja ruma. Jossain sisälläni pieni ääni alkaa toistaa noita sanoja. Uskon siihen itsekin. En ollut läski. Olin normaali, ehkä jopa laihempi. Aloin syödä vähemmän kuin muut. Heitin koulussa ruokaa pois, kun kukaan ei nähnyt.

En tiedä kauanko siinä meni aikaa. Ehkä kuukausia, ehkä jopa vuosi ennen kuin koulussa huomattiin "syömättömyyteni" ja opettajat tarkkailivat minua. En ollut tuolloin vakavissani laihduttamassa. Kunhan leikin hiukan ruualla. En omistanut tavoitteita, vielä. Menkkani alkoivat joskus ala-asteen lopulla. Inhosin sitä yli kaiken, koska olin lähes ainoa luokallani tämän ällöttävyyden kanssa.

Pari vuotta myöhemmin. Siirryin yläasteelle. Uusi luokka, uudet ihmiset (muutama vanhakin tuttu). Olin kiinnostunut laihuudesta yhä enemmän. Halusin olla laiha. Vain laihana pystyisin olemaan kaunis ja täydellinen. Löysin thinspon netistä. Se oli ihmeellistä ja uutta minulle. Katselin sitä salaa kotona. Videoita, joita jotkut olivat tehneet. Kuvia kauniista ja laihoista ihmisistä. Söin vähemmän, vähemmän ja vähemmän. Kouluruoka oli helppo jättää pois. Kukaan ei tajunnut mitään. Luokallani oli laihempi tyttö kuin minä. Halusin olla pienempi.

Minusta tuli kateellinen. Olin kateellinen siitä, että toisen tytön selkärangan jokaisen nystyrän pystyi näkemään. Halusin sellaisen itsellenikin. Kävin fysioterapiassa, selkärankani oli vino ja kiero. Ruma, ei yhtään ryhtiä. Inhosin itseäni. Siellä sanottiin, että olin laiha. Tunsin mielihyvää. Peittelin kehoani, en halunnut kenenkään ulkopuolisen näkevän sitä. Jouduin kouluterveydenhoitajan tarkkailuun.


Painotarkkailu. En muista kuinka usein kävin terveydenhoitajalla punnituksessa. Useammin kuin muut. En tiennyt oikein, että miksi. Enhän ollut kuitenkaan puhunut halustani olla laiha, laihempi, laihin kaikista. Ehkä se oli alkanut vihdoin näkyä ulospäin. Menkkani jäivät lähes vuodeksi pois.

Viimeinen vuosi peruskoulussa. Olin laiha. Muistan, kuinka punnitsin itseäni monta kertaa päivässä. Olin vaa'an orja. Söin vain silloin, kun oli pakko. Aina käskettiin syödä ruualla leipää ja salaattia. Yritin pitää annoskoot pieninä. Olin aina viimeinen ruokapöydässä. Pystyin piilottamaan leivän noustessani pöydästä ja sain edes sen siten heitettyä pois. Tunsin pahaa oloa ruuan pois heitosta, mutta hyvää oloa sen syömättömyydestä. Välillä saatoin heittää pihviä tai muutakin ruokaa pois, jota oli helppo kuljettaa esim. taskussa tai jossain kädessä vessaan. Piilotin roskikseen ruokaa, jota en syönyt.

Olin täysin kehoni ja mieleni ansassa. Pidin tiukasti kiinni siitä, etten lihoisi enää grammaakaan. Pystyin syömään herkkuja lihomatta. Jossain vaiheessa huomasin, etten lihonutkaan vaikka söin herkkuja ja ruokaa. Välillä oli jaksoja etten syönyt paljon mitään. Välillä söin senkin edestä. Toivoin tulevani samanlaiseksi langanlaihaksi malliksi, joita näin televisiosta ja netistä. Halusin vain olla kaunis, täydellinen, kadehdittava, laiha.

Masennuin. Olin aina myöhässä koulusta. En jaksanut opiskella, mutta pakotin itseni siihen. Laihduin paljon. Tuntui silti siltä, että kukaan ei huomannut. Koulussa ahmin välillä päivisin pari levyä suklaata. Luulivat, että minulla on bulimia. En koskaan oksentanut ruokaa. Yritin, mutta en onnistunut siinä. Pidin sitä likaisena touhuna. Paastosin, jos olin ahminut. Joskus oksenin, koska olin syönyt liikaa ja huono oli iski, mutta en koskaan tahallani.


Muistan, että vaaka näytti yläasteella vähän päälle 30 kg. Olin silloin kuitenkin lyhyempi kuin nyt olen. BMI:ni heitteli 15-17 väliä. Masennuin lisää, sillä kavereillani oli myös ongelmia. Yritin olla myötätuntoinen ja auttaa muita. Unohdin oman itseni ja vaivuin enemmän ja enemmän alaspäin. Kuuntelin thinspo musiikkia ja katselin lisää videoita ja olin niin kateellinen muille. Olin katkera itselleni, etten näyttänyt samalta.

Lempibiisini tuolloin ja kuuntelen näitä yhä:

Lisa Loeb -She's Falling Apart

Superchick - Courage

Luin kirjoja, jotka kertoivat anoreksiasta ja muista syömishiriöistä. Luin myös parantumiskeinoja kirjoista. Luin niitä salaa ja säilytin tyynyni alla. Luin öisin kännykän valossa. Viimeisen peruskouluvuoden lopulla olin niin väsynyt ja masentunut elämääni. (Kerron syytä siihen myöhemmin, en ole vielä valmis avautumaan täysin.) Menin kouluun juuri ennen aamuisen välituntikellon soittoa. Olin edellisenä iltana lähettänyt muutamalle kaverilleni "jäähyväisviestit". Olin ollut niin onneton, etten olisi halunnut enää elää. Maailmani oli romahtanut täysin sisältäpäin, vaikka ulospäin se näytti täydelliseltä. Itkin kouluun mennessäni. Kaverini juoksivat halaamaan ja kyselivät mitä oli tapahtunut. En muista päivästä juurikaan enempää. Olin vain todella onneton.

Viiltelin itseäni, vaikka tiesin sen olevan tyhmää. Ensin vain pieniä naarmuja. Myöhemmin haavoja, jotka vuotivat verta. Vuodatin verta pahaan olooni. En tuntenut enää kipua. En tiedä näkikö vanhempani viiltoja koskaan. Olin hyvä piilottamaan kaiken ulkopuolisilta. Niin ainakin luulen, koska kukaan ei ikinä puuttunut mihinkään. Välillä toivoin sitä, välillä pelkäsin todella. Viiltelyäni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska en olisi pystynyt peittelemään sitä kesällä ja en halunnut joutua psykiatriselle, koska halusin kuitenkin laihduttaa ja silloin se ei olisi onnistunut, jos olisin ollut jossain hoidossa.

Seurustelin peruskoulun viimeisenä vuotena. En edes tiedä miksi. Olin syrjäytynyt ja sulkeutunut omaan maailmaani enkä välittänyt parisuhteesta ollenkaan. Esitin olevani rakastunut ja olin taas kerran kateellinen muille, joilla oli kunnolliset suhteet.


Peruskoulun jälkeen pääsin haluamaani kouluun ja aloin opiskella päästäkseni päämäärääni. Unohdin jossain vuoden kuluessa laihdutuksen ja söin jopa koulussa. Opiskelin ahkerasti ja olin jopa onnellinen. Olin jälleen sinkku ja en halunnut enää lähelleni ketään. Pidin yksinolosta. Aloitin uuden liikuntaharrastuksen yksin, vaikka se olikin ryhmäliikuntaa, mutta kävin siellä yksin.


Toinen vuosi lukiota. Halusin taas olla laiha ja ihastuin uudelleen thinspiraatioon. Olin taas koulukiusattu. Halusin pois koulusta. En jaksanut enää panostaa siihen. Lähdin ulkomaille vaihtoon. Se oli hyvä idea. Sai minut syömään ja ajattelemaan elämääni terveellisemmin. Uusia kontakteja. Muutuin sosiaalisemmaksi, vaikken sitä ole vieläkään tarpeeksi. Viimeisen lukiovuoteni aloittaessani olin sen verran sosiaalisempi ja sain helposti uusia kavereita ja koulu sujui hyvin, paitsi arvosanoissa. Olin kyllästynyt opiskelemaan. Halusin vain syödä ja käydä ulkona ja harrastaa kaikkea.

Olin lopulta normaaleissa mitoissa. En ollut lihava. En ollut laiha. BMI:ni oli lähes 20. Olin normaali pitkästä aikaa. Olin tyytyväinen ulkonäkööni. Olin itsevarma. Olin jopa itserakas ulkonäöstäni, koska sain paljon kehuja.

Viime vuoden puolella jokin heräsi sisälläni. Tuo pieni ääni, joka halusi minun laihtuvan edes hiukan. Halusin kasvaneen mahani takaisin litteäksi. Halusin kapeat reidet ja pohkeet. Halusin kapeammat kasvot. Halusin taas näyttää hyvältä. Olen yhä tuolla tiellä. Haluan kadota.

But All They See, Is Someone That's Not Me

Olen juuri lukenut kirjan "Marianne Käcko - Tapa minut, äiti!", joka on äidin kertomus tytöstä joka kieltäytyi syömästä. Oli aika koskettava kirja. Huomasin siinä myös paljon itseäni, vaikka elämäntilanteena se oli täysin erilainen. Se on parantumiskertomus tytöstä, jolla oli anoreksia ja bulimia 1990-luvun alussa, jolloin ei tiedetty vielä paljoakaan näistä sairauksista eikä niitä otettu vakavasti.

Huomasin, että tänne on tullut muutama uusi lukija. Tervetuloa seurailemaan jatkoa. Kirjoitin tänne viimeksi yli viikko sitten. Olen ollut paljon töissä ja omissa oloissani enimmäkseen. Pitänyt muutaman paastopäivän ja viikonloppuna tuli yllätys vaan taas juotua ihan tarpeeksi. Ainakin paino on laskenut ja olen alkanut taas tottumaan näläntunteeseen.

Viime aikoina olen ollut allapäin ja saanut ihmeellisiä itku/raivokohtauksia varsinkin yksin ollessani. Jos vaikka puhelimeni ei ole toiminut ja kuten yhtenä päivä yritin kännykällä kirjoittaa tänne niin se ei onnistunut ja aloin itkeä hysteerisesti asian takia. En osaa pidätellä asiaa sisälläni vaan alan aina itkemään, mutta en tietenkään muiden nähden, koska se herättäisi huomiota. Itselleni tämä on arkipäivää, vaikka tiedän hyvin, että muiden mielestä tällainen käytös tämän ikäiseltä ei ole tervettä ja normaalia käyttäytymistä. Olen niin stressaantunut ja kyllästynyt ainaisten valitusten kuulemiseen ja asioiden hoitamiseen.

Yritän käsitellä aiemman postaukseni kysymyksiä täällä. Yritän saada itsestäni selkoa. Yhden kysymyksen käsittely voi kestää kauan ja tarinasta tulla pitkä. Olen jo aloittanu ensimmäiseen kysymykseen vastaamista kauan sitten, mutta yritän saada sen huomenna julkaistuksi. Toivottavasti jaksatte lukea. Tarkoituksena, että saisin jonkinlaisen kuvan siitä, miksi näin on tapahtunut ja miksi en edelleenkään osaa päästää irti. Miksi en voi elää tavallista elämää, jossa voisin olla täysin huoleton ulkonäöstäni, syömisistäni, muiden ajattelusta, omista suorituksistani/teoistani. Vihaan elämää.

Skylar Gray - Invisible

Too Tired To Try

Koska olin päättänyt, että aloitan terveellisemmin elämisen ensi viikolla ja olin päättänyt tyhjentää talon kaapit herkuista niin tässä sitä nyt ollaan oltu kaksi päivää ja uskaltautumatta vaa'alle. Syönyt kaksi päivää pizzaa, sipsiä, karkkia ja vaikka mitä muuta. Maanantaina ryhdistäydyn. Viime päivinä on ollut todella kamalaa stressiä ja töissä olen melkein alkanut itkemään heti, kun jokin on mennyt vähänkin pieleen. Se ei ole yhtään mun tapaista, vaikka itkenkin usein, mutta vain yksin ollessani. En kehtaa itkeä muiden nähden paitsi silloin, kun romahdan täydellisesti ja niin on käynyt muutaman kerran, mutta ei onneksi pitkään aikaan. Töissä pyrin olemaan se täydellinen ja tekemään kaiken nopeasti ja olemaan muille mieliksi. Tänään en kehdannut pyytää tuolia työkaverilta ja meinasin pyörtyä, kun oli niin kamala olo siellä. Lopulta oli pakko kysyä ja pääsin sitten istumaan.

Kotona avasin skumpan ja sitä on tullut tässä juotua illan mittaan ja kohta pitäisi mennä nukkumaan, jotta jaksaisin taas huomenna töissä. Olen siirtänyt tuota punnitusta ensi viikon maanantaille mikä tulee kyllä liian pian ja pelkään sitä, että olen lihonut aivan liikaa, koska olen varmasti syönyt 2000 kalorin luokkaa ellen enempääkin. En laske kaloreita, koska en jaksa. Olen miettinyt, että kun muutan omilleni niin voisin alkaa tarkemmin niitä katsomaan. Tällä hetkellä liian hankalaa, kun on muitakin ja joudun aina syömään jotain sellaista mistä en edes tiedä mitään ravintosisältöä. Ahdistavaa. Toivon, että tuleva punnitus motivoisi sitten liikkumaan enemmän. Miettinyt sitäkin, että en jatkaisi juoksua vaan alkaisin sen sijasta pyöräilemään.

Viimeisen vuoden aikana musta on tullut todella välinpitämätön. Etenkin muita ihmisiä kohtaan. Olen myös lipsunut paljon siivoamisesta, kun ennen pidin kodin ja huoneeni putipuhtaana. Minusta on tullut niin laiska ja nykyään kuulen pelkkää huutoa joka asiasta. Tuntuu todella siltä, että kukaan ei välitä. Olen hakenut ehkä hiukan huomiota ja "osoittanut mieltä" sillä, että en ole käyttäytynyt hyvin ja pitänyt huolta kodin siisteydestä. Jos mainitsen, että olen väsynyt niin vastaukseksi saan sen, että pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan ja olla vähemmän tietokoneella. Tosiasiassa en ole tietokoneella kuin noin tunnin tai kaksi illassa. Suurimman osan ajastani istun huoneessani hiljaa ja mietin tai olen miettimättä yhtään mitään. Olen uupunut ja huomannut sen itse erittäin hyvin. Mutta enhän voi sitä kenellekkään kertoa, koska ei tämän ikäisenä pitäisi olla uupunut vaan olla elämänsä kunnossa ja jaksaa kaikkea.

Kaikki on syömisen vikaa. Lihomisen syytä. Epätäydellisyydestä ei palkita. Ehkä liikunta tekisi todellakin hyvää. Ainakin aiemmin olen huomannut, että liikunta antaa niin paljon energiaa ja todella toivon, että se liikuntainnostus säilyisi pidempäänkin. En ole vaan vielä löytänyt sitä omaa lajia. Juoksu on liian rankkaa ja tuloksia tulee hitaasti. Kokeilen sitä pyöräilyä ja ajattelin, että asetan jonkinlaiset kilometritavoitteet jokaiselle viikolle ja sitten esim. kahden viikon päästä katsoisin miten olen edistynyt ja vieläkö kiinnostaa (pakko kiinnostaa).

Tästä tuli nyt jotenkin todella sekava postaus, mutta tuntuu, että on kuumetta ja vaikka mitä muuta. Päänsärky on vaivannut koko päivän eikä lääkkeet ole auttaneet yhtään. Ei ole yhtäkään kuvaa edes nyt, joten toivottavasti jaksoitte sentään lukea tämän.

Back!

"Olen ostoksilla kaverini kanssa ja haluan sovittaa bikineitä. Rohmuan kaupan kaikki bikinit ja menen sovituskoppiin. Todellisuus tuijottaa peilistä. Olen lihonut. Viikon reissu on tehnyt tehtävänsä ja se näkyy. Liikaa. Tekisi mieli huutaa, mutta en kehtaa. Päästän kyyneleen ja jatkan sovituksia. 34 on liian pieni. En uskalla hakea suurempaa kokoa. Lähden kaupasta tyhjin käsin nämä ajatukset mielessä: "En tarvitse bikineitä tänä vuonna. Eihän tällaisena kehtaa missään muutenkaan liikkua julkisesti. Korkeintaan mökillä, missä kukaan ei näe, kun naapurit on kaukana". Tulen kotiin, syön jäätelöä ja karkkia ja mietin, että kyllä tämä tästä vielä jonain päivänä. Katson thinspota ja pieni toive herää sisälläni taas kerran."

Pääsin takaisin pikku breikiltä. Mikä siis tarkoittaa sitä, että olen suorittanut pääsykokeeni ja voin aloittaa kesän vieton mikä tarkoittaa lisää töiden tekoa. Mitään kesälomia en varmasti kerkeä viettämään. Olen sortunut viikon aikana kakkuihin, heseruokaan, lihapulliin, kanaan, pähkinöihin, karkkiin, suklaaseen ja jopa sokeripaloihin. Makean himo on yltynyt. En saa vedettyä itseäni pois ruokakaapeilta ja kaupan hyllyiltä. Mikä siinä on niin helvetin vaikeaa? Miksi pitää vetää napa täyteen kaikkea paskaa, mitä ihminen ei edes tarvitse? Missä se mun itsekuri on? Millä mä saisin sen takaisin?

Suunnitelmia on liiaksikin. Ensiksi kokeilen seuraavaa ja kerron jatkossa miten toimii. Aloitan tämän ensi viikon maanantaina virallisesti. Loppuviikon yritän orientoitua tähän (=syömällä kaikki herkut talosta pois kiusaamasta).
- ostan rusinarasioita (parempia kuin pähkinät)
- alan napostelemaan vihanneksia mm. porkkanaa, selleriä, kurkkua
- EI karkkia ja suklaata
- max. 3 jäätelöä viikossa (totaalikieltäytyminen herättäisi liiaksi huomiota)
- kävelylenkki kerran päivässä, vaikka töissä olisi ollut kuinka raskas päivä
- jumppausta 3-5 kertaa viikossa (yritän löytää aikaisemman kunto-ohjelmani)

Kertokaa vinkkejä miten tuon kauhean makeanhimon saisi kuriin ja mitkä ovat hyviä vihanneksia, mitä jaksaa napostella!! :)

¨¨¨¨¨¨An imperfect body reflects an imperfect person¨¨¨¨¨¨

"Starving is not pain, it's the cure."

"Hunger is a feeling. Thin is a skill."

"Food is the drug, we all must quit."

"If I eat anything, I'll eat everything,

so I eat nothing."

"I'm not starving myself, I'm perfecting

my emptiness."

"When she's exhausted she cannot sleep;

Whens she's hungry I don't let her eat;

When I'm finished and set her free;

She'll be perfect just like me."

Pidän postaustaukoa noin viikon.

Not the right size

Herään taas aamulla myöhään ja tajuan, että kohtahan tulee jo kiire töihin. Päätän käydä tarkistamassa sähköpostit tietokoneella ja mennä suihkuun. Pitäisi syödä aamupala. Ketään ei ole kotona, voisin hyvin jättää sen väliin tänään. Punnituksen olin päättänyt huomiselle, mutta käyn vaa'alla, koska en vain voi olla astumatta sille. Paino 48,4. Jes! Pientä iloa tähänkin päivään. Annan itselleni luvan syödä aamupalan. Leipä, jonka päällä voita ja juustoa. Yksi jogurtti (30 % rasvaa) oli ihan kamalan makuista! Söin sen kuitenkin. Tyhmä minä!

Puhun äidin kanssa puhelimessa. Hän kysyy, että olenko jo syönyt lounaan. Sanon syöväni töissä. Hän lähes käskee mun syödä ennen töihin menoa. Riidellään 15 minuuttia puhelimessa siitä, että mun pitäisi ostaa salaattia ja syödä sitä ruoan kanssa. Välillä, kun inhoan salaatin syömistä yli kaiken. Äiti kysyy suoraan, että haluanko mä todella sairastua. Mietin tarkoittaako se, että haluanko laihtua vai tarkoittaako se sitä siltä kannalta, kun en tykkää kauheasti noista vihanneksista, jotka pitävät terveenä.

Mietin mitä söisin. Jääkaapissa on neljä jauhelihapihviä. Laitan kaksi niistä pakkaseen. En halua riisiä, makaronia tai perunaa tuon pihvin kanssa. En jaksa tehdä kastiketta. Pakkasessa ei ole sekavihanneksia. Äiti ehdottaa, että söisin töihin pakatun lounaan ja ostaisin töihin sitten uuden ruoan. Kelpaa. Suljen puhelimen ja itken. Huudan ääneen etten halua syödä. Mahassa tuntuu pahalta. Yritän avata jääkaappia ja itken. En pysty. Mietin, että nyt olisi hyvä hetki huijata. En söisi mitään. Minulla on nälkä. Ahdistaa ajatuskin.

Lopulta päädyn syömään töihin pakatun possupihvin ja ohran. Saa riittää. Ostan töihin valmiin lihakaalilaatikon. Syön siitä puolet. Taukohuoneen pöydällä on puolikas muffinssi. Syön sen. Tiedän, että piti olla herkkulakossa, mutta kun en pystynyt vastustamaan sitä. Ahdistun. Haluaisin jo töistä kotiin. Seison koko päivän, vaikka tuoliinkin voisi istua. Kulutan nuo kalorit tuosta puolikkaasta muffinssista jollain keinolla.

Kokeilin eilen mekkoa, johon minun pitäisi mahtua tällä viikolla niin se olikin käynyt liian isoksi. Ei kun vaan uutta mekkoa metsästämään. Ei oo todellista. Oon ilonen tietty, koska olen pienentynyt, mutta ärsyttää, koska nyt mulla tulee kiire uuden etsimisessä ja se olisi ollut niin hyvä. Ostin pari viikkoa sitten myös ihanat uudet kesähousut kokoa 34. Oli aika tiukat, koska leveä lantio, mikä ärsyttää ihan liikaa. Mutta tänään laitoinkin nämä housut jalkaan ja ei puristanut yhtään. Mikä tyytyväisyyden tunne. Kyllä tämä tästä. Muutama kilo alaspäin ja olen vielä kokoa pienempi. Sitten onkin kesä jo täydessä vauhdissa ja pääsee rannalle (ja kehtaa myös mennä)! Nyt ei enää tänään syötävää. Saa nähdä miten huomenna. Ainakin tiedän jo mitä aion syödä.

Looking For Self Motivation

Tänään olen odottanut aamusta asti, että saan jäädä taas yksin kotiin luultavasti loppuviikoksi. No, ainakin pariksi päiväksi, mutta sekin jo riittää lievittämään tätä ahdistusta. Menin taas tapani mukaan eilen liian myöhään nukkumaan ja heräsin tänään sen takia sitten liian myöhään. Aamupuurot oli keitetty valmiiksi ja odotin sopivaa hetkeä nousta sängystä ylös, että saisin syödä yksin.

Nukahdin kuitenkin uudelleen ja jouduin sitten mikrossa lämmittämään puuroni. Puolet ehdin kyllä syömään kauhalla suoraan kattilasta kylmänä. Nälkä oli sen tuntuinen, että olisin voinut syödä vaikka mitä. Mahaa kipristeli liikaa ja paha olo lisääntyi. Helpotin itseäni ajatuksella, että kahtena seuraavana päivänä voisin hyvin hiukan paastota, kun kukaan ei näkisi. Samalla olisin lähempänä tavoitettani. Tavoitetta, mikä tuntuu mahdottomalta saavuttaa. Tällä kertaa aion pitää itseäni lujilla.

 

Eilen repsahdin kunnolla sen punnituksen jälkeen ja söin kokonaisen suklaalevyn sekä kuusi Brunbergin suukkoa. Kuusi!!! Mahdollista? Kyllä. Olen ainakin saanut suklaakiintiöni täyteen ja tänään äitini pyysi minua syömään suklaata, mutta kieltäydyin suosiolla. Kieltäydyin olemalla hiljaa enkä vastannut hänen sanomisiinsa. Sanoi sitten heittävänsä roskiin ne, jos en söisi. Ajatus kammotti ja sanoin syöväni myöhemmin. Ehkä voisin huomenna heittää ne sitten roskiin hänen näkemättään. Aamupuuron jälkeen söin yhden pullan. Ruokaakin on tullut syötyä aika reilusti. 

Mutta nyt. Käännän taas uuden sivun ja aloitan lyhyen herkkulakon, jonka on määrä kestää ainakin viikon. Vain viikon pituisen keston syynä se, että yksinkertaisesti juhlissa en voisi olla syömättä, jotta en herättäisi huomiota. Voisin tietysti ottaa ja heittää roskiin, kun kukaan ei näe, mutta olen liian perso kaikelle herkulle, että se olisi miltei mahdotonta.

Kuulen, kuinka vanhempani puhuvat ruuasta. Äitini luke joitain reseptejä ääneen ja mietin, kuinka joku jaksaa puhua ja ajatella ruokaa niin usein. Joku käy jääkaapilla ja tunnen vellovan olon sisälläni. Haluaisin lähteä lenkille, mutta vasta illalla. On niin kuuma, että tekee mieli jäätelöä. Jatkan pääsykokeisiin pänttäämistä, joka tuntuu sekin yhtä toivottomalta.

Motivaatio on kadonnut. Pakko löytää se uudelleen. Missä on se aiempi perfektionisti, jota mä tarvitsisin just nyt? Mihin voi ihmisen itsekuri kadota ihan yht'äkkiä? Onneksi jäätelöä ei ole ja kaupat ovat kiinni. Pieni toivo herää sisälläni, että ehkä mä pystynkin.

The Scale Is My Biggest Obsession

Astun vaa'alle taas parin päivän syömisteni jälkeen. Mietin kauan uskaltaako sitä edes. Oli suuri kiusaus astua siihen, kun ketään ei ollut kotona ja kukaan ei kuulisi vaa'an piippausta ja sitä, kuinka huudan riemusta, jos se näyttäisi pienempää lukua kuin edellisellä kerralla. Kukaan ei myöskään kuulisi sitä kuinka raivoaisin, jos luku olisi suurempi. Kukaan ei näkisi sitä itseinhoa, mikä minusta huokuisi päällepäin sillä hetkellä.

Seison vaa'an edessä. Katson sitä ja mietin kuinka voisin vielä perääntyä ja käydä vasta huomenna. Olenhan jo aamupalankin syönyt, joten se on varmasti pahasta, että näen nuo numerot. En voi vastustaa kotona vallitsevaa hiljaisuutta ja laitan vaa'an päälle. Seison siinä silmät kiinni ja odotan, että se piippaa. Katson alas ja näen nuo kirotut numerot. Jään tuijottamaan. Ei ole todellista. Tekisi mieli repiä itseni kappaleiksi, koska en tiedä miten tämä on mahdollista. Tai tiedän. Itsekuri on pettänyt, jälleen.

49,0 kg vilkkuu vaa'assa. Menen huoneeseeni ja avaan karkkilaatikkoni. Mussutan suklaata, lisää suklaata. Mässään kunnolla, kun ei tämä tästä ikinä kuitenkaan muutu. Yli kilo enemmän kuin viimeksi. En voi sille mitään. En tällä hetkellä. Tiedän etten voi olla syömättä tänään. Ensi viikolla sitten. Tässä on vain viikko aikaa laihtua ja kutistua pieneksi, jotta mahdun mekkoon, jota en ole uskaltanut vielä edes sovittaa. Pystyn laihduttamaan viikolla ainakin sen kaksi kiloa pois, jos en syö paljon mitään. Tämäkin mahdollista vain, jos kukaan ei ole näkemässä syömistäni/syömättömyyttäni. Tämä on kuin ikuinen leikki. Ikuista vakoilua ja pakoilua. Taistelua maailmaa vastaan. Kovaa taistelua mieltä ja kehoa vastaan. Ennen kaikkea tämä on ikuista taistelua itseäni vastaan. Tiedän sen, tunnen sen.

Questions without answers

Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa?

Miten minusta on tullut tällainen ihminen?

Miksi minulla ei ole tunteita muita kohtaan?

Miksi en osaa kontrolloida itseäni riittävästi?

Miksi tunnen itseni niin heikoksi ihmisten ympärillä?

Miksi en tiedä elämälleni oikeaa suuntaa, vaikka yritän?

Miksi olen ahdistunut, vaikka kaikki sanovat, että elämäni menee hyvin?

Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia.

Uskaltauduin vaa'alle aamulla.

Se oli virhe.

49,0 kg.

Liian lähellä.

Itkin.

Söin lohtupullan.

Söin toisenkin.

Söin hilloa.

Huomaan käveleväni kaupungilla pää

kääntyneenä näyteikkunoihin.

Näen itseni.

Nuo läskit pohkeet ja reidet.

Jokaisesta ikkunasta heijastaa hirvitys.

Laitan aurinkolasit päähän,

jotta itkunpunaiset silmäni peittyvät.

Kävin kampaajalla.

Kampaaja kehui paksua tukkaani ja sen tummaa väriä, joka on omani.

Tunsin mielihyvää siitä, että sain kehuja.

En syönyt tänään ruokaa.

Söin herkkuja.

 Lupaan itselleni syödä huomenna.

Pakko, en halua kuulla niitä valituksia taas.

No more sweets!

Viikonloppu meni läskiksi. Lähdin ulos juhlimaan. Join niin monta drinkkiä, että oksensin pakosti ja ajattelin, kuinka paljon noissa drinkeissä oli kaloreita ja sokeria. Söin jopa kaksi ruokaa lauantaina sekä kaksi karkkia. Tilasin pizzan baari-illan päätteeksi ja söin sen seuraavana aamuna heti herättyäni. Miten inhoankaan itseäni niin paljon. En uskalla astua vaa'alle. Pelkään noita kahta numeroa. Pelkään numeroiden alkavan aina vitosella. Se on pahin pelkoni. En ole siitä kaukana, mutta en ole liian lähelläkään. Välillä painoni heittelee lähellä, mutta olen toistaiseksi välttänyt vitosella alkavaa numeroa tämän vuoden ajan.

Vietimme yksiä juhlia ja jouduin syömään herkkuja vieraiden nähden. Tunsin, kuinka halusin vain lisää noita herkkuja. Tunsin, kuinka olisin voinut ahmia pöydän tyhjäksi ja ottaa toisen kakkupalan, mutta oli pakko hillitä itseni. Nyt kiitän itseäni siitä, että pystyin hillitsemään haluni herkkuja kohtaan. Tunnen itseni vähän kuin pieneksi voittajaksi. Olen myös liikkunut tänään pihalla, joten oloni on hyvä, mutta en osaa kuvailla sitä tarkasti.

On nälkä, mutta olen silti täynnä. En tiedä söisinkö jotain vai menisinkö taas nälkäisenä nukkumaan. Ehkä otan yhden pullan vielä, nyt kun kukaan ei ole katsomassa. Loppuviikon syön vähän kevyemmin sitten. Menen usein nälkäisenä nukkumaan. Aamuisin päätä särkee ja pyörryttää.

Juuri katselin telkkarista tulleen ohjelman:

MOT: Anorektikko, apua

Päivän syömiset:

Rasvaton jogurtti

Ruisleipä + päällä hiukan voita ja juustoa

Täysjyväspaghettia

Jauheliha-papukastiketta

Tomaattiviipale

Lasi rasvatonta maitoa

Suolaa!! (kärsin kai suolan puutteesta)

!!!

Suklaapatukka

Kakkupala

2 keksiä

Pulla

3 viipaletta meetwurstia

Lasillinen stevialla makeutettua limsaa

!!!

Anteeksi sekava teksti, mutta olen väsynyt rankan viikonlopun jälkeen ja suuntaan tästä nukkumaan. Lisää kuulumisia myöhemmin. P.S. Ahdistaa, koska minua haukuttiin rumaksi.. Mikä kuitenkin tarkoittaa läskiä palleroa omassa pikku mielessäni.. Ainakin tämä lisäsi motivaatiotani uuden paremman kauniimman kropan saavuttamiseksi.

Misplaced faith in self-discipline

Herään aamulla ja nostan jalat ylös. Näen taas nuo läskit pohkeet. Haluan olla kiinteä ja laiha. Puristan kynnet pohkeisiini ja niihin jää pienet jäljet. Pois kaikki, pois ikuisesti. En voi sietää tuota näkyä. Laitan lahkeet takaisin jalkojeni peitoksi enkä halua nousta ylös. Tiedän, että aamupala odottaa jääkaapissa ja haluan kiertää sen kaukaa. Nousen ja alan jumpata jalkoja. Teen kyykkyjä ja haluaisin lähteä lenkille. Tunnen oloni liian heikoksi ja nälkäiseksi. Otan lasin vettä ja vitamiinit. Syön yhden rasvattoman jogurtin ja aloitan päivän askareet. Touhuan sellaisella vauhdilla, että unohdan ajantajun. Otan pinaattikeiton sulamaan pakkasesta, keitän sen ja syön lähes puolet paketista. Päätän lähteä kaupunkiin, vaikka tiedän ahdistuvani ihmisten ilmoilla, koska en koe olevani kaikkea sitä mitä vaaditaan.

Lähtiessäni ulkonäköpaineet pukkaavat päälle, enkä tiedä miten pukeutua. En osaa laittaa hiuksia kunnolla ja tunnen lähteväni sotkuisena. "Ai kuinka sä näytät taas noin nätiltä ja ihanat vaatteet, mulla ei taaskaan ole mitään", kaverini sanoo. Otan kehun vastaan hymyillen. Tiedän itse hyvinkin sen olevan tekohymyä. Terassilla istuskelu muuttuu syömiseksi ja juomiseksi. Ajattelen kuinka paljon kaloreita drinkeissäni on. Tulee huono olo, juon liikaa, taas kerran. Hukutan tunteeni ja ajatukseni ja annan mennä, vaikka tiedän jotuvani seuraavana aamuna töihin. Menen kotiin illalla ja sammun.

Herään aamulla, paha olo, oksettaa. En saanut yöllä nukutuksi kunnolla. En voi syödä ja tunnen hyvää oloa siitä. En syö koko päivässä muuta kuin hiukan ruokaa lounaalla, banaanin ja kaksi leipää. Makkaraviipale lentää biojätteeseem, juusto saa jäädä. Syön salaatistani puolet ja heitän loput pois. Syön jäätelön, ostan suklaapatukan. Ei voi olla todellista. Jätän suklaapatukan syömättä ja jäätelö sulaa käsiini. Sotken vaatteet ja näytän possulta. Menen kotiin, en ota iltapalaa. Katson itseäni peiliin ja näen, kuinka tuo jäätelö on turvottanut. En jaksa jumpata, edellinen päivä rasittaa yhä. Nukkuttaa, huomenna uusi päivä.