Kysymys 1
Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa?
Tiedän, että menneisyyteni on ollut rankka. Se vaikuttaa elämääni vieläkin hyvinkin negatiivisesti. Paineet ovat olleet kovat. Tai ainakin omasta mielestäni. Menneisyyteni on vaikuttanut siihen, että minusta tuli perfektionisti. Sain paljon mahdollisuuksia pyrkiä täydellisyyteen. Olin koulussa hyvä, olin taiteellisesti lahjakas. Kävin taidekoulussa koulupäivien jälkeen. Minulla oli aina mahdollisuus harrastaa juuri sitä mitä halusin.
Olin vasta ala-asteikäinen. Olin koulukiusattu. En puhunut siitä julkisesti koskaan. Pidin kaiken sisälläni. En halunnut huolestuttaa vanhempiani tai ketään ylipäänsä. Olin jo silloin hyvä kätkemään tunteeni. Itkin usein vain yksin ollessani pahaa oloani. Tunsin itseni hylkiöksi ja sain vain pari hyvää kaveria. Aloin pitää yksinolosta ja osasin nauttia omasta seurasta. Kaipasin toki ympärilleni hälinää, mutta pidin rauhallisuudesta.
4. vuosiluokka. Joku sanoo, että olen läski ja ruma. Jossain sisälläni pieni ääni alkaa toistaa noita sanoja. Uskon siihen itsekin. En ollut läski. Olin normaali, ehkä jopa laihempi. Aloin syödä vähemmän kuin muut. Heitin koulussa ruokaa pois, kun kukaan ei nähnyt.
En tiedä kauanko siinä meni aikaa. Ehkä kuukausia, ehkä jopa vuosi ennen kuin koulussa huomattiin "syömättömyyteni" ja opettajat tarkkailivat minua. En ollut tuolloin vakavissani laihduttamassa. Kunhan leikin hiukan ruualla. En omistanut tavoitteita, vielä. Menkkani alkoivat joskus ala-asteen lopulla. Inhosin sitä yli kaiken, koska olin lähes ainoa luokallani tämän ällöttävyyden kanssa.
Pari vuotta myöhemmin. Siirryin yläasteelle. Uusi luokka, uudet ihmiset (muutama vanhakin tuttu). Olin kiinnostunut laihuudesta yhä enemmän. Halusin olla laiha. Vain laihana pystyisin olemaan kaunis ja täydellinen. Löysin thinspon netistä. Se oli ihmeellistä ja uutta minulle. Katselin sitä salaa kotona. Videoita, joita jotkut olivat tehneet. Kuvia kauniista ja laihoista ihmisistä. Söin vähemmän, vähemmän ja vähemmän. Kouluruoka oli helppo jättää pois. Kukaan ei tajunnut mitään. Luokallani oli laihempi tyttö kuin minä. Halusin olla pienempi.
Minusta tuli kateellinen. Olin kateellinen siitä, että toisen tytön selkärangan jokaisen nystyrän pystyi näkemään. Halusin sellaisen itsellenikin. Kävin fysioterapiassa, selkärankani oli vino ja kiero. Ruma, ei yhtään ryhtiä. Inhosin itseäni. Siellä sanottiin, että olin laiha. Tunsin mielihyvää. Peittelin kehoani, en halunnut kenenkään ulkopuolisen näkevän sitä. Jouduin kouluterveydenhoitajan tarkkailuun.
Painotarkkailu. En muista kuinka usein kävin terveydenhoitajalla punnituksessa. Useammin kuin muut. En tiennyt oikein, että miksi. Enhän ollut kuitenkaan puhunut halustani olla laiha, laihempi, laihin kaikista. Ehkä se oli alkanut vihdoin näkyä ulospäin. Menkkani jäivät lähes vuodeksi pois.
Viimeinen vuosi peruskoulussa. Olin laiha. Muistan, kuinka punnitsin itseäni monta kertaa päivässä. Olin vaa'an orja. Söin vain silloin, kun oli pakko. Aina käskettiin syödä ruualla leipää ja salaattia. Yritin pitää annoskoot pieninä. Olin aina viimeinen ruokapöydässä. Pystyin piilottamaan leivän noustessani pöydästä ja sain edes sen siten heitettyä pois. Tunsin pahaa oloa ruuan pois heitosta, mutta hyvää oloa sen syömättömyydestä. Välillä saatoin heittää pihviä tai muutakin ruokaa pois, jota oli helppo kuljettaa esim. taskussa tai jossain kädessä vessaan. Piilotin roskikseen ruokaa, jota en syönyt.
Olin täysin kehoni ja mieleni ansassa. Pidin tiukasti kiinni siitä, etten lihoisi enää grammaakaan. Pystyin syömään herkkuja lihomatta. Jossain vaiheessa huomasin, etten lihonutkaan vaikka söin herkkuja ja ruokaa. Välillä oli jaksoja etten syönyt paljon mitään. Välillä söin senkin edestä. Toivoin tulevani samanlaiseksi langanlaihaksi malliksi, joita näin televisiosta ja netistä. Halusin vain olla kaunis, täydellinen, kadehdittava, laiha.
Masennuin. Olin aina myöhässä koulusta. En jaksanut opiskella, mutta pakotin itseni siihen. Laihduin paljon. Tuntui silti siltä, että kukaan ei huomannut. Koulussa ahmin välillä päivisin pari levyä suklaata. Luulivat, että minulla on bulimia. En koskaan oksentanut ruokaa. Yritin, mutta en onnistunut siinä. Pidin sitä likaisena touhuna. Paastosin, jos olin ahminut. Joskus oksenin, koska olin syönyt liikaa ja huono oli iski, mutta en koskaan tahallani.
Muistan, että vaaka näytti yläasteella vähän päälle 30 kg. Olin silloin kuitenkin lyhyempi kuin nyt olen. BMI:ni heitteli 15-17 väliä. Masennuin lisää, sillä kavereillani oli myös ongelmia. Yritin olla myötätuntoinen ja auttaa muita. Unohdin oman itseni ja vaivuin enemmän ja enemmän alaspäin. Kuuntelin thinspo musiikkia ja katselin lisää videoita ja olin niin kateellinen muille. Olin katkera itselleni, etten näyttänyt samalta.
Luin kirjoja, jotka kertoivat anoreksiasta ja muista syömishiriöistä. Luin myös parantumiskeinoja kirjoista. Luin niitä salaa ja säilytin tyynyni alla. Luin öisin kännykän valossa. Viimeisen peruskouluvuoden lopulla olin niin väsynyt ja masentunut elämääni. (Kerron syytä siihen myöhemmin, en ole vielä valmis avautumaan täysin.) Menin kouluun juuri ennen aamuisen välituntikellon soittoa. Olin edellisenä iltana lähettänyt muutamalle kaverilleni "jäähyväisviestit". Olin ollut niin onneton, etten olisi halunnut enää elää. Maailmani oli romahtanut täysin sisältäpäin, vaikka ulospäin se näytti täydelliseltä. Itkin kouluun mennessäni. Kaverini juoksivat halaamaan ja kyselivät mitä oli tapahtunut. En muista päivästä juurikaan enempää. Olin vain todella onneton.
Viiltelin itseäni, vaikka tiesin sen olevan tyhmää. Ensin vain pieniä naarmuja. Myöhemmin haavoja, jotka vuotivat verta. Vuodatin verta pahaan olooni. En tuntenut enää kipua. En tiedä näkikö vanhempani viiltoja koskaan. Olin hyvä piilottamaan kaiken ulkopuolisilta. Niin ainakin luulen, koska kukaan ei ikinä puuttunut mihinkään. Välillä toivoin sitä, välillä pelkäsin todella. Viiltelyäni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska en olisi pystynyt peittelemään sitä kesällä ja en halunnut joutua psykiatriselle, koska halusin kuitenkin laihduttaa ja silloin se ei olisi onnistunut, jos olisin ollut jossain hoidossa.
Seurustelin peruskoulun viimeisenä vuotena. En edes tiedä miksi. Olin syrjäytynyt ja sulkeutunut omaan maailmaani enkä välittänyt parisuhteesta ollenkaan. Esitin olevani rakastunut ja olin taas kerran kateellinen muille, joilla oli kunnolliset suhteet.
Peruskoulun jälkeen pääsin haluamaani kouluun ja aloin opiskella päästäkseni päämäärääni. Unohdin jossain vuoden kuluessa laihdutuksen ja söin jopa koulussa. Opiskelin ahkerasti ja olin jopa onnellinen. Olin jälleen sinkku ja en halunnut enää lähelleni ketään. Pidin yksinolosta. Aloitin uuden liikuntaharrastuksen yksin, vaikka se olikin ryhmäliikuntaa, mutta kävin siellä yksin.
Toinen vuosi lukiota. Halusin taas olla laiha ja ihastuin uudelleen thinspiraatioon. Olin taas koulukiusattu. Halusin pois koulusta. En jaksanut enää panostaa siihen. Lähdin ulkomaille vaihtoon. Se oli hyvä idea. Sai minut syömään ja ajattelemaan elämääni terveellisemmin. Uusia kontakteja. Muutuin sosiaalisemmaksi, vaikken sitä ole vieläkään tarpeeksi. Viimeisen lukiovuoteni aloittaessani olin sen verran sosiaalisempi ja sain helposti uusia kavereita ja koulu sujui hyvin, paitsi arvosanoissa. Olin kyllästynyt opiskelemaan. Halusin vain syödä ja käydä ulkona ja harrastaa kaikkea.
Olin lopulta normaaleissa mitoissa. En ollut lihava. En ollut laiha. BMI:ni oli lähes 20. Olin normaali pitkästä aikaa. Olin tyytyväinen ulkonäkööni. Olin itsevarma. Olin jopa itserakas ulkonäöstäni, koska sain paljon kehuja.
Viime vuoden puolella jokin heräsi sisälläni. Tuo pieni ääni, joka halusi minun laihtuvan edes hiukan. Halusin kasvaneen mahani takaisin litteäksi. Halusin kapeat reidet ja pohkeet. Halusin kapeammat kasvot. Halusin taas näyttää hyvältä. Olen yhä tuolla tiellä. Haluan kadota.
Tiedän, että menneisyyteni on ollut rankka. Se vaikuttaa elämääni vieläkin hyvinkin negatiivisesti. Paineet ovat olleet kovat. Tai ainakin omasta mielestäni. Menneisyyteni on vaikuttanut siihen, että minusta tuli perfektionisti. Sain paljon mahdollisuuksia pyrkiä täydellisyyteen. Olin koulussa hyvä, olin taiteellisesti lahjakas. Kävin taidekoulussa koulupäivien jälkeen. Minulla oli aina mahdollisuus harrastaa juuri sitä mitä halusin.
Olin vasta ala-asteikäinen. Olin koulukiusattu. En puhunut siitä julkisesti koskaan. Pidin kaiken sisälläni. En halunnut huolestuttaa vanhempiani tai ketään ylipäänsä. Olin jo silloin hyvä kätkemään tunteeni. Itkin usein vain yksin ollessani pahaa oloani. Tunsin itseni hylkiöksi ja sain vain pari hyvää kaveria. Aloin pitää yksinolosta ja osasin nauttia omasta seurasta. Kaipasin toki ympärilleni hälinää, mutta pidin rauhallisuudesta.
4. vuosiluokka. Joku sanoo, että olen läski ja ruma. Jossain sisälläni pieni ääni alkaa toistaa noita sanoja. Uskon siihen itsekin. En ollut läski. Olin normaali, ehkä jopa laihempi. Aloin syödä vähemmän kuin muut. Heitin koulussa ruokaa pois, kun kukaan ei nähnyt.
En tiedä kauanko siinä meni aikaa. Ehkä kuukausia, ehkä jopa vuosi ennen kuin koulussa huomattiin "syömättömyyteni" ja opettajat tarkkailivat minua. En ollut tuolloin vakavissani laihduttamassa. Kunhan leikin hiukan ruualla. En omistanut tavoitteita, vielä. Menkkani alkoivat joskus ala-asteen lopulla. Inhosin sitä yli kaiken, koska olin lähes ainoa luokallani tämän ällöttävyyden kanssa.
Pari vuotta myöhemmin. Siirryin yläasteelle. Uusi luokka, uudet ihmiset (muutama vanhakin tuttu). Olin kiinnostunut laihuudesta yhä enemmän. Halusin olla laiha. Vain laihana pystyisin olemaan kaunis ja täydellinen. Löysin thinspon netistä. Se oli ihmeellistä ja uutta minulle. Katselin sitä salaa kotona. Videoita, joita jotkut olivat tehneet. Kuvia kauniista ja laihoista ihmisistä. Söin vähemmän, vähemmän ja vähemmän. Kouluruoka oli helppo jättää pois. Kukaan ei tajunnut mitään. Luokallani oli laihempi tyttö kuin minä. Halusin olla pienempi.
Minusta tuli kateellinen. Olin kateellinen siitä, että toisen tytön selkärangan jokaisen nystyrän pystyi näkemään. Halusin sellaisen itsellenikin. Kävin fysioterapiassa, selkärankani oli vino ja kiero. Ruma, ei yhtään ryhtiä. Inhosin itseäni. Siellä sanottiin, että olin laiha. Tunsin mielihyvää. Peittelin kehoani, en halunnut kenenkään ulkopuolisen näkevän sitä. Jouduin kouluterveydenhoitajan tarkkailuun.
Painotarkkailu. En muista kuinka usein kävin terveydenhoitajalla punnituksessa. Useammin kuin muut. En tiennyt oikein, että miksi. Enhän ollut kuitenkaan puhunut halustani olla laiha, laihempi, laihin kaikista. Ehkä se oli alkanut vihdoin näkyä ulospäin. Menkkani jäivät lähes vuodeksi pois.
Viimeinen vuosi peruskoulussa. Olin laiha. Muistan, kuinka punnitsin itseäni monta kertaa päivässä. Olin vaa'an orja. Söin vain silloin, kun oli pakko. Aina käskettiin syödä ruualla leipää ja salaattia. Yritin pitää annoskoot pieninä. Olin aina viimeinen ruokapöydässä. Pystyin piilottamaan leivän noustessani pöydästä ja sain edes sen siten heitettyä pois. Tunsin pahaa oloa ruuan pois heitosta, mutta hyvää oloa sen syömättömyydestä. Välillä saatoin heittää pihviä tai muutakin ruokaa pois, jota oli helppo kuljettaa esim. taskussa tai jossain kädessä vessaan. Piilotin roskikseen ruokaa, jota en syönyt.
Olin täysin kehoni ja mieleni ansassa. Pidin tiukasti kiinni siitä, etten lihoisi enää grammaakaan. Pystyin syömään herkkuja lihomatta. Jossain vaiheessa huomasin, etten lihonutkaan vaikka söin herkkuja ja ruokaa. Välillä oli jaksoja etten syönyt paljon mitään. Välillä söin senkin edestä. Toivoin tulevani samanlaiseksi langanlaihaksi malliksi, joita näin televisiosta ja netistä. Halusin vain olla kaunis, täydellinen, kadehdittava, laiha.
Masennuin. Olin aina myöhässä koulusta. En jaksanut opiskella, mutta pakotin itseni siihen. Laihduin paljon. Tuntui silti siltä, että kukaan ei huomannut. Koulussa ahmin välillä päivisin pari levyä suklaata. Luulivat, että minulla on bulimia. En koskaan oksentanut ruokaa. Yritin, mutta en onnistunut siinä. Pidin sitä likaisena touhuna. Paastosin, jos olin ahminut. Joskus oksenin, koska olin syönyt liikaa ja huono oli iski, mutta en koskaan tahallani.
Muistan, että vaaka näytti yläasteella vähän päälle 30 kg. Olin silloin kuitenkin lyhyempi kuin nyt olen. BMI:ni heitteli 15-17 väliä. Masennuin lisää, sillä kavereillani oli myös ongelmia. Yritin olla myötätuntoinen ja auttaa muita. Unohdin oman itseni ja vaivuin enemmän ja enemmän alaspäin. Kuuntelin thinspo musiikkia ja katselin lisää videoita ja olin niin kateellinen muille. Olin katkera itselleni, etten näyttänyt samalta.
Lempibiisini tuolloin ja kuuntelen näitä yhä:
Lisa Loeb -She's Falling Apart
Superchick - Courage
Luin kirjoja, jotka kertoivat anoreksiasta ja muista syömishiriöistä. Luin myös parantumiskeinoja kirjoista. Luin niitä salaa ja säilytin tyynyni alla. Luin öisin kännykän valossa. Viimeisen peruskouluvuoden lopulla olin niin väsynyt ja masentunut elämääni. (Kerron syytä siihen myöhemmin, en ole vielä valmis avautumaan täysin.) Menin kouluun juuri ennen aamuisen välituntikellon soittoa. Olin edellisenä iltana lähettänyt muutamalle kaverilleni "jäähyväisviestit". Olin ollut niin onneton, etten olisi halunnut enää elää. Maailmani oli romahtanut täysin sisältäpäin, vaikka ulospäin se näytti täydelliseltä. Itkin kouluun mennessäni. Kaverini juoksivat halaamaan ja kyselivät mitä oli tapahtunut. En muista päivästä juurikaan enempää. Olin vain todella onneton.
Viiltelin itseäni, vaikka tiesin sen olevan tyhmää. Ensin vain pieniä naarmuja. Myöhemmin haavoja, jotka vuotivat verta. Vuodatin verta pahaan olooni. En tuntenut enää kipua. En tiedä näkikö vanhempani viiltoja koskaan. Olin hyvä piilottamaan kaiken ulkopuolisilta. Niin ainakin luulen, koska kukaan ei ikinä puuttunut mihinkään. Välillä toivoin sitä, välillä pelkäsin todella. Viiltelyäni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska en olisi pystynyt peittelemään sitä kesällä ja en halunnut joutua psykiatriselle, koska halusin kuitenkin laihduttaa ja silloin se ei olisi onnistunut, jos olisin ollut jossain hoidossa.
Seurustelin peruskoulun viimeisenä vuotena. En edes tiedä miksi. Olin syrjäytynyt ja sulkeutunut omaan maailmaani enkä välittänyt parisuhteesta ollenkaan. Esitin olevani rakastunut ja olin taas kerran kateellinen muille, joilla oli kunnolliset suhteet.
Peruskoulun jälkeen pääsin haluamaani kouluun ja aloin opiskella päästäkseni päämäärääni. Unohdin jossain vuoden kuluessa laihdutuksen ja söin jopa koulussa. Opiskelin ahkerasti ja olin jopa onnellinen. Olin jälleen sinkku ja en halunnut enää lähelleni ketään. Pidin yksinolosta. Aloitin uuden liikuntaharrastuksen yksin, vaikka se olikin ryhmäliikuntaa, mutta kävin siellä yksin.
Toinen vuosi lukiota. Halusin taas olla laiha ja ihastuin uudelleen thinspiraatioon. Olin taas koulukiusattu. Halusin pois koulusta. En jaksanut enää panostaa siihen. Lähdin ulkomaille vaihtoon. Se oli hyvä idea. Sai minut syömään ja ajattelemaan elämääni terveellisemmin. Uusia kontakteja. Muutuin sosiaalisemmaksi, vaikken sitä ole vieläkään tarpeeksi. Viimeisen lukiovuoteni aloittaessani olin sen verran sosiaalisempi ja sain helposti uusia kavereita ja koulu sujui hyvin, paitsi arvosanoissa. Olin kyllästynyt opiskelemaan. Halusin vain syödä ja käydä ulkona ja harrastaa kaikkea.
Olin lopulta normaaleissa mitoissa. En ollut lihava. En ollut laiha. BMI:ni oli lähes 20. Olin normaali pitkästä aikaa. Olin tyytyväinen ulkonäkööni. Olin itsevarma. Olin jopa itserakas ulkonäöstäni, koska sain paljon kehuja.
Viime vuoden puolella jokin heräsi sisälläni. Tuo pieni ääni, joka halusi minun laihtuvan edes hiukan. Halusin kasvaneen mahani takaisin litteäksi. Halusin kapeat reidet ja pohkeet. Halusin kapeammat kasvot. Halusin taas näyttää hyvältä. Olen yhä tuolla tiellä. Haluan kadota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti