What I'm Gonna Do?

Paljastuin. Yhtenä aamuna vanhempani tokaisivat, että olen laihtunut. Sanoivat, että olen laihduttanut. Kielsin kaiken. Itkin ja huusin ja raivosin ettei ollut minun vikaani, että paino on pudonnut. Toivoin niin, että he uskoisivat valettani. Olin juuri päässyt siihen 46 kiloon ja tyytyväinen ja onnellinen olla niin pieni ja kevyt. Äitini käski käydä vaa'alla ja sehän näytti onnekseni sinä aamuna 47,1 kg, koska olin edellisenä päivänä syönyt hyvin pitkästä aikaa ja maha ei toiminut ollenkaan, joten kaikki oli edelleen sisälläni. 

Huokaisin helpotuksesta nähdessäni tuon luvun silloin. Nyt olen taas takaisin 46 kilossa. Ei voi mitään. Paino ei pysy, vaikka yritin sitä nostaa. Olen myös saanut jäsenet viime aikoina todella kipeiksi. Ranteet, polvet ja nilkat kun ei kestä yhtikäs mitään. Ei toivoakaan, että yrittäisin käydä lenkillä. Sekin saattaisi herättää lisää huolia vanhemmissani.

Olen syönyt herkkuja ja roskaruokaa paljon viime päivinä ja olen huomannut, että se on niin hyvää! Yritän kuitenkin jatkaa terveellisesti syömistä ja nostaa painoni korkeintaan 48 kiloon. En vaan kestä ajatusta lihomisesta. Miksi se on niin vaikeaa? Yhtenä päivänä olin tehnyt itse todella hyvää ruokaa ja nautin sen syömisestä, mutta heti kun olin saanut lautasen tyhjäksi niin teki mieli todellakin oksentaa. Meinasin jo, mutta sain kuitenkin pidettyä sisälläni. En halua ikinä oksentaa. En tahallisesti enkä tahattomasti. 

Olen kärsinyt paljon myös kovista päänsäryistä viime viikkoina. Unet ovat olleet vähäisiä ja huonosti nukuttuja öitä on takana jo ihan riittävästi! Mitä siis teen vielä tähän aikaan (00.05) hereillä, kun huomenna (eli tänään) odottaa työpäivä?? Uni ei vaan tule.

Yritän nyt, jos vanhempani eivät hirveästi ole huolissaan tai pyydä vaa'alla käymään niin pitää painoni tässä mitä se nyt on, mutta jollain keinolla saada vähän kroppaa paremman näköiseksi ja luita piiloon. Oli pitkä postaustauko taas, mutta olen yrittänyt olla kirjoittamatta tänne liian usein, kun tuntuu että laihdutuksesta on tullut enemmän vaan pakkomielle tämän blogin myötä.