I just want to hide myself

Olen pysytellyt piilossa jonkin aikaa. Haluaisin saada elämäni kuntoon. Koulu alkaa pian. Pitäisi olla kunnossa ja ajatukset selvillä. En halua mennä kouluun. En silti halua jäädä kotiin. En jaksaisi mennä töihin. Miksi valinnat ovat niin hankalia? 

Tällä hetkellä miehet sekoittavat päätäni toden teolla. Asiat ovat kuitenkin vähän lähteneet selkenemään. Tapasin noin kuukausi sitten kivan tyypin johon ehkä vähän ihastuin. Nyt istun tässä koneen äärellä yrittäen saada aamupalaa alas ja mietin miten kertoisin hänelle ettei minulla enää olekaan kiinnostusta jatkaa tapailemista. En uskalla sanoa sitä. En uskalla loukata häntä. En kehtaa, en pysty. Toivoisin kuulevani sanat häneltä, mutta en ole varma hänen kiinnostuksen syvyydestä minua kohtaan.

Tapasin pari viikkoa sitten myös uuden miehen, joka ainakin on näyttänyt hyvinkin selkeästi kiinnostuksensa. En ole varma tunteistani, mutta jokin pieni sisälläni kaipaa sitä, että näkisimme taas pian. 

Mielessäni pyörii edelleen pelko lihomisesta. Olen lihonut 500 g. Se ei tunnu lähtevän pois ja tuntuu, että se näkyy. Mikä siinä alipainossa viehättää? Keveys, kateus muissa.. Kaikki. Se tunne, että on kuin ilmaa, kun on niin kevyt.

Olen viime aikoina saanut sellaisia "kohtauksia". Sydän hakkaa todella lujaa ja tulee kuuma ja ahdistava olotila. Rintaa puristaa, ei meinaa saada henkeä. Se kestää hetken, mutta sen jälkeen olo on ihan kamala ja tärisen vielä pitkään. Heikottaa aina paljon ja välillä tuntuu, että voisin pyörtyä suorilta jaloilta.

Sain tuollaisia "kohtauksia" ensimmäisen kerran jo yläasteella ollessani. Mutta sen jälkeen ne katosivat ja ovat taas palanneet toukokuussa. Viimeisen kuukauden aikana noita on tullut aika tiheään tahtiin. Lähes joka päivä. En uskaltaudu lääkäriin. Pelkään, että saan jonkun sortin hullun diagnoosin. Pelkään sitä, että laihuuteni huomataan ja joudun syömään pakolla. Pelkään niiden lääkäreiden tuomitsevia katseita ja sitä miten ne voivat olla niin kylmiä puhuessaan asioista.

My New Obsession: Measuring Tape

Mittasin tänään taas itseni. Aamupaino tasan 47 kg. Kauhistus, mutta tyytyväisyys ettei se ole ainakaan päässyt laskemaan lisää. Vyötärö on kaventunut selkeästi ja ympärysmitta onkin tällä hetkellä alle tavoitteen eli 66 cm. Reidet ovat yhä yhtä paksut, vaikka pieni kolonen näkyykin jo niiden välissä. Lantio ei sitten kavene yhtään, mutta kaipa se on ihan hyvä niin, mitä se nyt on.

Aamupalalle ja sitten pitkät työpäivät taas edessä eikä kerkeä kyllä syödä kunnolla. Paino ei saisi nyt vähään aikaan kuitenkaan tippua yhtään.

Muutamat kaverinikin huomauttelevat jo pienuudestani ja voi, kuinka se tuntui kivalta kuulla. Mutta sitten, kun sain kuulla niitä sanoja että: "Ei sulle tekisi pahaa, vaikka lihoisitkin yli 50 kiloon". Kiehuin raivosta ja yritin pitää itseni tyynenä ja totesin mielessäni etten suostu ikinä näkemään vitosella alkavaa lukua vaa'alla. En ikinä.

What I'm Gonna Do?

Paljastuin. Yhtenä aamuna vanhempani tokaisivat, että olen laihtunut. Sanoivat, että olen laihduttanut. Kielsin kaiken. Itkin ja huusin ja raivosin ettei ollut minun vikaani, että paino on pudonnut. Toivoin niin, että he uskoisivat valettani. Olin juuri päässyt siihen 46 kiloon ja tyytyväinen ja onnellinen olla niin pieni ja kevyt. Äitini käski käydä vaa'alla ja sehän näytti onnekseni sinä aamuna 47,1 kg, koska olin edellisenä päivänä syönyt hyvin pitkästä aikaa ja maha ei toiminut ollenkaan, joten kaikki oli edelleen sisälläni. 

Huokaisin helpotuksesta nähdessäni tuon luvun silloin. Nyt olen taas takaisin 46 kilossa. Ei voi mitään. Paino ei pysy, vaikka yritin sitä nostaa. Olen myös saanut jäsenet viime aikoina todella kipeiksi. Ranteet, polvet ja nilkat kun ei kestä yhtikäs mitään. Ei toivoakaan, että yrittäisin käydä lenkillä. Sekin saattaisi herättää lisää huolia vanhemmissani.

Olen syönyt herkkuja ja roskaruokaa paljon viime päivinä ja olen huomannut, että se on niin hyvää! Yritän kuitenkin jatkaa terveellisesti syömistä ja nostaa painoni korkeintaan 48 kiloon. En vaan kestä ajatusta lihomisesta. Miksi se on niin vaikeaa? Yhtenä päivänä olin tehnyt itse todella hyvää ruokaa ja nautin sen syömisestä, mutta heti kun olin saanut lautasen tyhjäksi niin teki mieli todellakin oksentaa. Meinasin jo, mutta sain kuitenkin pidettyä sisälläni. En halua ikinä oksentaa. En tahallisesti enkä tahattomasti. 

Olen kärsinyt paljon myös kovista päänsäryistä viime viikkoina. Unet ovat olleet vähäisiä ja huonosti nukuttuja öitä on takana jo ihan riittävästi! Mitä siis teen vielä tähän aikaan (00.05) hereillä, kun huomenna (eli tänään) odottaa työpäivä?? Uni ei vaan tule.

Yritän nyt, jos vanhempani eivät hirveästi ole huolissaan tai pyydä vaa'alla käymään niin pitää painoni tässä mitä se nyt on, mutta jollain keinolla saada vähän kroppaa paremman näköiseksi ja luita piiloon. Oli pitkä postaustauko taas, mutta olen yrittänyt olla kirjoittamatta tänne liian usein, kun tuntuu että laihdutuksesta on tullut enemmän vaan pakkomielle tämän blogin myötä.