Looking For Self Motivation

Tänään olen odottanut aamusta asti, että saan jäädä taas yksin kotiin luultavasti loppuviikoksi. No, ainakin pariksi päiväksi, mutta sekin jo riittää lievittämään tätä ahdistusta. Menin taas tapani mukaan eilen liian myöhään nukkumaan ja heräsin tänään sen takia sitten liian myöhään. Aamupuurot oli keitetty valmiiksi ja odotin sopivaa hetkeä nousta sängystä ylös, että saisin syödä yksin.

Nukahdin kuitenkin uudelleen ja jouduin sitten mikrossa lämmittämään puuroni. Puolet ehdin kyllä syömään kauhalla suoraan kattilasta kylmänä. Nälkä oli sen tuntuinen, että olisin voinut syödä vaikka mitä. Mahaa kipristeli liikaa ja paha olo lisääntyi. Helpotin itseäni ajatuksella, että kahtena seuraavana päivänä voisin hyvin hiukan paastota, kun kukaan ei näkisi. Samalla olisin lähempänä tavoitettani. Tavoitetta, mikä tuntuu mahdottomalta saavuttaa. Tällä kertaa aion pitää itseäni lujilla.

 

Eilen repsahdin kunnolla sen punnituksen jälkeen ja söin kokonaisen suklaalevyn sekä kuusi Brunbergin suukkoa. Kuusi!!! Mahdollista? Kyllä. Olen ainakin saanut suklaakiintiöni täyteen ja tänään äitini pyysi minua syömään suklaata, mutta kieltäydyin suosiolla. Kieltäydyin olemalla hiljaa enkä vastannut hänen sanomisiinsa. Sanoi sitten heittävänsä roskiin ne, jos en söisi. Ajatus kammotti ja sanoin syöväni myöhemmin. Ehkä voisin huomenna heittää ne sitten roskiin hänen näkemättään. Aamupuuron jälkeen söin yhden pullan. Ruokaakin on tullut syötyä aika reilusti. 

Mutta nyt. Käännän taas uuden sivun ja aloitan lyhyen herkkulakon, jonka on määrä kestää ainakin viikon. Vain viikon pituisen keston syynä se, että yksinkertaisesti juhlissa en voisi olla syömättä, jotta en herättäisi huomiota. Voisin tietysti ottaa ja heittää roskiin, kun kukaan ei näe, mutta olen liian perso kaikelle herkulle, että se olisi miltei mahdotonta.

Kuulen, kuinka vanhempani puhuvat ruuasta. Äitini luke joitain reseptejä ääneen ja mietin, kuinka joku jaksaa puhua ja ajatella ruokaa niin usein. Joku käy jääkaapilla ja tunnen vellovan olon sisälläni. Haluaisin lähteä lenkille, mutta vasta illalla. On niin kuuma, että tekee mieli jäätelöä. Jatkan pääsykokeisiin pänttäämistä, joka tuntuu sekin yhtä toivottomalta.

Motivaatio on kadonnut. Pakko löytää se uudelleen. Missä on se aiempi perfektionisti, jota mä tarvitsisin just nyt? Mihin voi ihmisen itsekuri kadota ihan yht'äkkiä? Onneksi jäätelöä ei ole ja kaupat ovat kiinni. Pieni toivo herää sisälläni, että ehkä mä pystynkin.