Olen pysytellyt piilossa jonkin aikaa. Haluaisin saada elämäni kuntoon. Koulu alkaa pian. Pitäisi olla kunnossa ja ajatukset selvillä. En halua mennä kouluun. En silti halua jäädä kotiin. En jaksaisi mennä töihin. Miksi valinnat ovat niin hankalia?
Tällä hetkellä miehet sekoittavat päätäni toden teolla. Asiat ovat kuitenkin vähän lähteneet selkenemään. Tapasin noin kuukausi sitten kivan tyypin johon ehkä vähän ihastuin. Nyt istun tässä koneen äärellä yrittäen saada aamupalaa alas ja mietin miten kertoisin hänelle ettei minulla enää olekaan kiinnostusta jatkaa tapailemista. En uskalla sanoa sitä. En uskalla loukata häntä. En kehtaa, en pysty. Toivoisin kuulevani sanat häneltä, mutta en ole varma hänen kiinnostuksen syvyydestä minua kohtaan.
Tapasin pari viikkoa sitten myös uuden miehen, joka ainakin on näyttänyt hyvinkin selkeästi kiinnostuksensa. En ole varma tunteistani, mutta jokin pieni sisälläni kaipaa sitä, että näkisimme taas pian.
Mielessäni pyörii edelleen pelko lihomisesta. Olen lihonut 500 g. Se ei tunnu lähtevän pois ja tuntuu, että se näkyy. Mikä siinä alipainossa viehättää? Keveys, kateus muissa.. Kaikki. Se tunne, että on kuin ilmaa, kun on niin kevyt.
Olen viime aikoina saanut sellaisia "kohtauksia". Sydän hakkaa todella lujaa ja tulee kuuma ja ahdistava olotila. Rintaa puristaa, ei meinaa saada henkeä. Se kestää hetken, mutta sen jälkeen olo on ihan kamala ja tärisen vielä pitkään. Heikottaa aina paljon ja välillä tuntuu, että voisin pyörtyä suorilta jaloilta.
Sain tuollaisia "kohtauksia" ensimmäisen kerran jo yläasteella ollessani. Mutta sen jälkeen ne katosivat ja ovat taas palanneet toukokuussa. Viimeisen kuukauden aikana noita on tullut aika tiheään tahtiin. Lähes joka päivä. En uskaltaudu lääkäriin. Pelkään, että saan jonkun sortin hullun diagnoosin. Pelkään sitä, että laihuuteni huomataan ja joudun syömään pakolla. Pelkään niiden lääkäreiden tuomitsevia katseita ja sitä miten ne voivat olla niin kylmiä puhuessaan asioista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti