Kysymys 2
Miten minusta on tullut tällainen ihminen?
Kuvailen itseäni ajoittain masentuneeksi, syömishäiriöiseksi, tunnevammaiseksi, täydellisyyteen pyrkiväksi omaa elämää etsiväksi nuoreksi naiseksi, jolla on vaikea menneisyys, joka varjostaa elämääni liiaksi.
Olen jo pienestä pitäen ollut ylisuojeltu lapsi. Minut vietiin autolla kouluun, mutta sain kasvettuani pyörän, jolla pystyin myöhemmin kulkemaan. Äiti oli aina kotona ja vahti, että läksyt tehtiin. Kävin hoidossa pari kertaa kuukaudessa. Opin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan jo ennen kouluun menoa. Osasin jopa hieman englantia puhua. Sain koulussa erityisiä vapautuksia, koska olin edellä muita. Olin ala-asteella hyvä koulussa. En ehkä paras, mutta yksi parhaimmista oppilaista. Olin iloinen ja minulla oli muutama hyvä kaveri, joihin pystyi silloin luottamaan ja tekemään kaikkea kivaa, mitä nyt silloin tehtiinkään.
Kasvoin aika pienessä ympäristössä. Seutu ja ihmiset olivat tuttuja. Pidettiin huolta muista ja oltiin ystävällisiä. Kasvatus oli melko tiukkaa. Aina oli tietyt ruoka-ajat ja viikonloput olin aina vanhempieni mukana. En koskaan jäänyt yksin kotiin. Tätä jatkui kunnes olin täyttänyt 16. Muutaman kerran saatoin jäädä kotiin ilman vanhempia. Tällöin olin kuitenkin jo niin tottunut siihen menemiseen, että olin mielelläni mukana. Viihdyin sukulaisten seurassa.
Kaveripiiri pienentyi, kun tajusin ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Ihmiset muuttuivat ja valehtelivat. En jaksanut ainaista riitelyä silloisten ystävieni kanssa ja sain onneksi muutaman uuden ystävän myöhemmin. Tajusin etten halunnut hukata omaa aikaa pelkkään riitelyyn ja kateuteen. Tiesin, että muutamat olivat minulle kateellisia, koska sain paljon sellaista mitä muut eivät ja matkustelin paljon perheeni kanssa.
On vaikea määritellä mitä minä olen. Koska minulla ei ole minkäänlaisia diagnooseja on vaikeaa määritellä mikä minulla oikeasti on vikana. Mutta tarviiko siihen aina edes mitään diagnooseja tietääkseen. Ja kun tiedostan olotilani itse, pystyn pitämään sen jokseenkin kontrollissa ilman ulkopuolista apua ja tietoa mistään diagnooseista. En edes halua ulkopuolista apua. En halua ketään ihmistä ympärille sanomaan miten minun pitäisi elää parantuakseni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi. En halua diagnoosia, jonka varmasti jokainen saisi tietää lähipiirissäni heti, jos sellainen sattuisi olemaan.
Elämäni kääntyi todellakin ympäri, kun olin jotain 15 ja sain tietää enemmän menneisyydestäni ja toisen kerran se kääntyi vielä uudelleen ympäri, kun olin jo 18 ja posti toi kirjeen, jossa oli lisää tietoa menneisyydestäni. Olin shokissa, koska en ollut tiennyt asioiden oikeasta kulusta tarkasti aikaisemmin.
Tämän kaiken seurauksena (johon liittyy paljon erinäisiä tapahtumia) minusta on tullut tunteeton tiettyjä ihmisiä kohtaan. Olen kylmä ja kova ihminen, koska olen kokenut kylmän ja kovan elämän nuorempana. Olen oppinut monet asiat kantapään kautta. Olen itsekäs, koska olen aina joutunut jakamaa kaiken. Olen täydellisyyteen pyrkivä, koska en halua tuottaa pettymystä itselleni tai muille.
Nyt ihmettelette varmaan, mitä tuo kaikki tuolla menneisyydessä on, mutta en ole vielä valmis puhumaan siitä julkisesti, vaikka en pidäkään tämän blogin kirjoittamista kovinkaan julkisena, koska en esiinny/aio esiintyä koskaan omalla nimelläni tai laittaa tänne kuvia itsestäni koskaan. En halua kenenkään tunnistavan tästä minua. Tämä blogi on tarkoitettu nimenomaan itselleni. Käsitelläkseni omaa menneisyyttäni ja tunteitani ja nykyistä elämääni. Se miksi kuitenkin kirjoitan blogia enkä päiväkirjaa johtunee siitä, että on kiva saada muitakin lukijoita, joilla saattaa olla samanlaisia kokemuksia omassa elämässä. Haluan jakaa ajatukseni enkä pitää niitä täysin itselläni.
Asian käsittely vaatii paljon aikaa ja sen kirjoittaminen vielä enemmän. Joudun avaamaan vanhoja haavoja, jotta voisin kertoa kaiken. Olen tähän mennessä pitänyt asiat itselläni enkä ole jakanut menneisyyteni varjopuolta muiden kanssa. Tämän takia olen masentunut, koska tuntuu välillä paljonkin siltä etten jaksa kantaa taakkaa itselläni. Haluaisin puhua jollekin, mutta se tuntuu tyhmältä. Olen tähän päivään asti selvinnyt ja selviän myös jatkossa.
Kaveripiiri pienentyi, kun tajusin ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Ihmiset muuttuivat ja valehtelivat. En jaksanut ainaista riitelyä silloisten ystävieni kanssa ja sain onneksi muutaman uuden ystävän myöhemmin. Tajusin etten halunnut hukata omaa aikaa pelkkään riitelyyn ja kateuteen. Tiesin, että muutamat olivat minulle kateellisia, koska sain paljon sellaista mitä muut eivät ja matkustelin paljon perheeni kanssa.
On vaikea määritellä mitä minä olen. Koska minulla ei ole minkäänlaisia diagnooseja on vaikeaa määritellä mikä minulla oikeasti on vikana. Mutta tarviiko siihen aina edes mitään diagnooseja tietääkseen. Ja kun tiedostan olotilani itse, pystyn pitämään sen jokseenkin kontrollissa ilman ulkopuolista apua ja tietoa mistään diagnooseista. En edes halua ulkopuolista apua. En halua ketään ihmistä ympärille sanomaan miten minun pitäisi elää parantuakseni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi. En halua diagnoosia, jonka varmasti jokainen saisi tietää lähipiirissäni heti, jos sellainen sattuisi olemaan.
Tämän kaiken seurauksena (johon liittyy paljon erinäisiä tapahtumia) minusta on tullut tunteeton tiettyjä ihmisiä kohtaan. Olen kylmä ja kova ihminen, koska olen kokenut kylmän ja kovan elämän nuorempana. Olen oppinut monet asiat kantapään kautta. Olen itsekäs, koska olen aina joutunut jakamaa kaiken. Olen täydellisyyteen pyrkivä, koska en halua tuottaa pettymystä itselleni tai muille.
Nyt ihmettelette varmaan, mitä tuo kaikki tuolla menneisyydessä on, mutta en ole vielä valmis puhumaan siitä julkisesti, vaikka en pidäkään tämän blogin kirjoittamista kovinkaan julkisena, koska en esiinny/aio esiintyä koskaan omalla nimelläni tai laittaa tänne kuvia itsestäni koskaan. En halua kenenkään tunnistavan tästä minua. Tämä blogi on tarkoitettu nimenomaan itselleni. Käsitelläkseni omaa menneisyyttäni ja tunteitani ja nykyistä elämääni. Se miksi kuitenkin kirjoitan blogia enkä päiväkirjaa johtunee siitä, että on kiva saada muitakin lukijoita, joilla saattaa olla samanlaisia kokemuksia omassa elämässä. Haluan jakaa ajatukseni enkä pitää niitä täysin itselläni.
Asian käsittely vaatii paljon aikaa ja sen kirjoittaminen vielä enemmän. Joudun avaamaan vanhoja haavoja, jotta voisin kertoa kaiken. Olen tähän mennessä pitänyt asiat itselläni enkä ole jakanut menneisyyteni varjopuolta muiden kanssa. Tämän takia olen masentunut, koska tuntuu välillä paljonkin siltä etten jaksa kantaa taakkaa itselläni. Haluaisin puhua jollekin, mutta se tuntuu tyhmältä. Olen tähän päivään asti selvinnyt ja selviän myös jatkossa.
Menneisyyden kohtaaminen voi olla hyvin pelottavaa ja raskasta. Minäkin vielä tunnustelen, että kestänkö käydä läpi kokemiani asioita ja muistella niitä, vai pitäisikö ne jättää rauhaan tuonne jonnekin sumuisen verhon taa.
VastaaPoistaVoimia <3
Mä olen päässyt menneisyydestäni tavallaan "yli" sillä etten puhu siitä kenellekään. Pidän asiat omana tietonani, jolloin voin välillä kuvitella, että kaikki on normaalisti, koska kukaan ei tiedä. Useimmiten uusille tuttavuuksille en edes kerro mitään ellei tule jotain kautta puheeksi. Helpoin tapa unohtaa kaikki. Jokin siinä kuitenkin kiehtoo miettimään ja pohtimaan asioita. Se on kuitenkin osa minua, joka ei koskaan katoa.
Poista