Syysväsymystä.

Viime viikot on menneet kiireessä. En ole paljoakaan jaksanut käydä koulussa ja loman jälkeen varsinkin olen ollut aika paljon poissa ja pysytellyt omissa oloissani. Tälläkin viikolla huimat kaksi päivää jaksanut olla koulussa. Sen sijaan olen kyllä jaksanut panostaa yllättävänkin paljon itsenäisiin tehtäviin ja ihmetyttää mistä sitä energiaa niihin riittää. Viime viikonlopun vietin kaverini luona toisessa kaupungissa, shoppailimme ja tuli sorruttua roskaruokaan useampaankin kertaan ja parin viikon alkoholittomuus katkesi siihen. Olen vähentänyt aika paljon alkoholin käyttöä viime aikoina. Kerralla enemmän tai ei ollenkaan. Eihän sen niin pitäis kyllä mennä, mutta tulee tunteet aina välillä tukahdutettua sillä. Särkylääkkeidenkin väärinkäyttö on taas ottanut pienen vallan, mutta minkäs teet, kun ei niistä eroonkaan pääse, kun aina jokin särkee. Olen myös alkanut miettiä taas uudelleen jos sitä sittenkin aloittais ne masennuslääkkeet. Onhan mulla se resepti vielä. Ei kokeilu pahaakaan tee, kai. Avohoitokäynnit piti vähentyä toisen hoitokerran jälkeen lääkärin kanssa, mutta taitaa nyt olla niin, että psyykkinen tilani on sillä mallilla että siellä käydään nyt kerran viikossa. On tullut puhuttua paljon menneisyydestä ja itkua on ollut riittävästi. Ravitsemusterapeutille pääsyä on odoteltu jo puolisen vuotta ja haluaisin sinne oikeestaan jo kovasti. En tiedä miksi, mutta ehkä haluan oppia taas takaisin perfektionistiseen syömiseen ja aikatauluihin ja kalorilaskelmiin. Olen nyt taas pitänyt ruokapäiväkirjaa muutaman päivän ajan ja ensi viikolla taas mennään ja sitten katsotaan vähän miten olen syönyt ja tuleeko kaloreita riittävästi (ei, sen tiedän jo laskemattakin). Tänään on kyllä mennyt kokonainen suklaalevy ja muutenkin tullut syötyä runsaammin, koska olen loppuviikon vanhempieni seurassa. Äitikin taas hämmästyneenä kyseli, että olenko laihtunut ja yritti laskea painoindeksiäni ja sai siitä normaalin alarajan tuloksilla 161/49 ja oli närkästynyt siitä, vaikka todellisuus tällä hetkellä 161/47.  Mulle on myös tullut huono tapa, että oon alkanut mittaamaan itseäni sillä, kun esimerkiksi tällä hetkellä saan molemmat kädet reiteni ympärille. En käytä mittanauhaa enää vaan mittaan itseäni käsilläni. Viime aikoina tuntunut olo todella voimattomalta ja väsyneeltä, mikä kyllä ehkä osaks johtuu näistä kylmistä ilmoista ja synkistä päivistä. Olen jo monta kertaa saanut kerrospukeutua villapaitoihin ja toppatakkiin ja silti tuntuu olevan kylmä ja sormet sinisinä ja kohmeessa koko ajan. Tässä nyt pieni pätkä sekavaa tekstiä iltamyöhään. Palailen taas uusilla uutisilla ja toivoisin saavani jo osteoporoositulokset.

Past will always be part of me

Olen jo aikaisemmissa viime vuoden postauksissa kirjoittanut hieman lapsuudestani kuinka olin todella "suojeltu" ja minulla oli periaatteessa helppo ja ihana lapsuus. Olin hyvä koulussa eli perfektionistisuus on alkanut jo lapsuudestani. Aina oli ihmisiä ympärillä ja paljon kavereita. Siihen se sitten jäikin, mitä uskaltauduin kirjoittamaan. Nyt kuitenkin olen päättänyt, että haluan avata enemmän menneisyyttäni, koska sitä ollaan nyt käyty avohoidossa hoitajani kanssa läpi ja sitä, että ovatko ne tapahtumat ja lapsuuteni traumat osasyynä tähän syömishäiriöön. 

Vaikeeta..

Olin puolitoista vuotias, kun minut löydettiin (poliisit löys) kadulta yöllä. Molemmat vanhemmistani olivat täys alkoholisteja ja eivät huolehtineet siis juuri mistään. Muutama kuukausi löytämiseni jälkeen minut huostaanotettiin ja siirrettiin lastenkotiin, koska oli päätetty ettei vanhempani pystyisivät huolehtimaan minusta eivätkä edes yrittäneet tehdä elämänmuutosta.

Lastenkodissa ehdin asua vain alta kaksi vuotta. Sekin oli tarpeeksi. En kuitenkaan muista ajasta mitään, mutta ikuiset jäljet siitä jäivät. Kasvoni ovat arpeutuneet johtuen tappeluista muisten lasten kanssa. Ryhmäkuvat ja kaikki mitä on otettu siltä ajalta niin näytän aivan hirveeltä niissä. Häpeän sitä. Joka tapauksessa siellä vanhempani kävivät silloin tällöin minua katsomassa, mutta en koskaan kuitenkaan siirtynyt takaisin heidän luokseen. Ja erohan niillekkin tuli sitten jossain vaiheessa. Lastenkodista pääsin sijaisperheeseen about kolmivuotiaana. Parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. Joillekin sijaisperheet ovat helvettiä, mutta itselleni aivan jotain sanoinkuvaamattoman onnekasta. Tämän jälkeen näin biologista äitiäni seitsemän vuotiaaseen saakka eikä siitä ole kuulunut sen jälkeen lähes mitään. Biologinen isä hävisi kuvioista luultavasti saman tien, kun minut oli siirretty pois lastenkodista. 

On muutamia asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että olen sopeuduin todella hyvin sijaisperheeseeni. En tiedä miksi, mutta kutsun sijaisvanhempiani äidiksi ja isäksi. Minulla on myös yksi sisarus, joka on itse asiassa adoptoitu samaan perheeseen. Olemme kaikki todella läheisiä tai olimme. Asiat on vähän muuttuneet tai paljonkin vuosien varrella, mutta en korvaisi heistä ketään - ikinä. Myös sijaisvanhempieni sukulaiset ovat ottaneet minut todella hyvin vastaan. Tuntuu välillä siltä kuin minulla ei muuta sukua olisikaan. 

Tässä nyt pieni katsaus mun lapsuuteen näin aluksi..

Hunger

Päivä oli kaikin puolin rankka tänään. Ihmeellistä vääntöä ja kääntöä ja ihmissuhdesotkuja. Mun pää vaan menee entistä sekavammaks kaikesta ylimääräisestä. En sitten syönyt töissä kuin vähän rahkaa ja vettä. Nyt nälkäisenä nukkumaan. Outoa kun en ole pitkään aikaan tuntenut kunnollista nälän tunnetta. En tiedä kaipasinko sitä vai en, mutta jotenkin tää tuntuu niin hyvältä pitkästä aikaa. Tiedän että pitäisi jaksaa syödä vielä, mutta kamala väsymys eikä houkuta enää nousta ylös tekemään iltapalaa, vaikka päätä onkin huimannut ja särkenyt enemmän kuin tavallista. Aamulla sitten kaksin käsin.. Paino ei kuitenkaan saisi päästä yhtään laskemaan tästä. Ei sitä kuitenkaan aina voi olla täydellinen (sanoo perfektionisti). Joskus on annettava olla ja korjattava tilanne myöhemmin. Lupasin kirjoitella menneisyydestäni ja postaus on jo työn alla. Se vaatiikin vähän enemmän aikaa kuin 5 minuuttia. Jos jotain positiivista ion löydettävä tästäkin päivästä niin tänään satoi lunta! Saa alkaa pukeutua todella lämpöisiin vaatteisiin :)

Sininen päivä

Siniset kädet, siniset huulet, mustat silmät, kalpeat kasvot, tyhjä katse, sekainen tukka, stressi ja väsymys. Päivä pähkinänkuoressa.

Paino 47,8 kg. Vaa'alla käymättä kahteen viikkoon.

Aamupäivällä lähdin kuitenkin hoitokäynnille avoimin mielin ja päätin, että tänään mä sanon, mitä mä ajattelen. Olin lähes täysin rehellinen mielentilastani hoitajalle. Myönsin olevani poikki ja aivan ulalla maailmanmenosta. En vaan jaksa. Voisin nukkua päivästä toiseen, mutta kun ei voi. Asiat on hoidettava ja on näytettävä iloiselta ja pirteeltä ja oltava mukana kaikessa. Miksi??

Miks se menee niin, että täydellisyyteen pyrkivät perfektionistit ja tunnolliset sairastuvat tällaiseen sairauteen? Ristiriitaista, että ihminen, joka on kärryillä kaikesta ja hyvä kaikessa niin sortuu tällaiseen. Vaikka kuinka oon tottunut siihen, että kaiken tekee kunnolla ja ajallaan ja osaan olla järjestelmällinen niin miks musta tuli tällainen? Osasin kontrolloida kaikkea. Nykyään en kontrolloi enää mitään, koska olen kadottanut sen taidon. En osaa enää olla se priimus ja hyvä ihminen. Miksi? Missä vaiheessa tää kaikki tapahtui, että mä kadotin mun taidon entiseen elämäntapaan? Kaikenlaisia ajatuksia mullakin on. 

Aika sekavaa, kun tuntuu ettei nyt taas onnistu edes ajatusten pukeminen sanoiksi. Väsymys ja nollaenergiafiilis vaikka söinkin puoli purkkia Ben&Jerry's jätskiä. Jäätävän kylmä, että kädet on tärissy koko päivän tai oikeestaan koko keho on vapissut.

Se miks mä palasin tähän blogiin, vaikka en ollut kirjoittanut pitkään aikaan tuli jostain sisältä. Haluun tällä ehkä kannustaa niitä, jotka eivät vielä tiedä, mitä elämä ilman syömishäiriötä on. En voi sanoa, että mä tulisin koskaan elämään mun elämää ilman sitä, koska se vaan tulee joka tapauksessa olemaan osana mun elämää, mutta se ei vaikuta mun tekoihin samalla tavalla ja opin ymmärtämään ajatuksiani eri tavalla enkä tee kuinka sh sisälläni määrää. Halusin ehkä tulla takaisin kertomaan miten pärjäilen, kun hoito on edennyt jo pitkälle.

Mutta siis se mitä mä aion alkaa tekemään, on koota tänne niitä syitä ja omaa historiaa miksi musta tuli tällainen kuin nyt olen. Tein sitä aikaisemmin, mutta se ei tuntunut silloin kovin luontevalta, koska en ollut tarpeeksi vahva alkaa avaamaan niitä muistoja silloisen psyykkisen tilani keskellä. Nyt kun niitä on käsitellyt enemmän hoitajankin kanssa ja alkanut ymmärtämään asioiden oikeeta laitaa ja "päästämään irti" siitä menneisyydestä jollain tapaa.

Mutta nyt, pitkät yöunet, jotta jaksan töissä viikonlopun. Aloitan siis aiheesta myöhemmin. Kiitos myös kaikille lukijoilleni :)

Joskus peilistä katsoessa vastaan tuijottaa taas se sama "leveäreitinen ja isomahainen" nuori nainen, joka ei ole tyytyväinen itseensä.

Olin koko kesän tosi kovilla. Kuntoilin sit aivan liikaa. Lihaksia kehitty, mutta paloin sit loppuun. Se oli vähän taas jo sitä oman kehon rääkkäystä, vaikka en enää suoranaisesti yrittänyt laihtua vaan saada massaa. En pitänyt kesälomaa ollenkaan, olin ainoastaan töissä pitkiä päiviä yksittäisten vapaapäivien kanssa. Salitreenit loppui puolivälissä kesälomaa ja maksoin kortistani kolme kuukautta aivan turhaan. En jaksanut edes ryhmäliikuntoihin osallistua, vaikka hoitajani sitä ehdotteli, varsinkin joogaa, jotta rentoutuisin joskus. Salilla käymisen jälkeen aloin sitten hyötyliikkumaan. En kulkenut enää bussilla, vaan pyörällä ja kävellen joka paikkaan ja käyden pidemmillä lenkeillä vapaapäivinä.

Aloin todella pitää kropastani, ensimmäistä kertaa vuosiin. Tunnustin itselleni näyttäväni hyvältä ja etenkin terveeltä. Uskaltauduin jopa loppukesästä rannalle bikineissä ottamaan aurinkoa. Paino nousi ja lopetin jokapäiväisen vaa'alla käymisen. Vaa'asta "luopuminen" oli vaikeaa, mutta jollain keinolla, kun siitä oli puhuttu hoitajan kanssa niin se jäi kuin itsestään. Nykyään käyn kerran viikossa ja välillä vierähtää jopa kaksikin viikkoa, että vasta hoitokäynnillä katsotaan mitä painan. 

Tämänhetkinen paino ei ole täysin tiedossa, mutta edellisessä punnituksessa viime viikolla vaa'assa vilkkui 47,4 kg. Olen siis alipainoinen BMI:n mukaan, mutta lääkäri totesi, että näyttää jo todella hyvältä, koska elimistöni on alkanut toimia normaalimmin. Ainakin se kilo vielä ja sen jälkeen olisi tarkoituksena aloittaa salitreenit uudestaan alusta ja saada ne pienet lihakset vielä kasvamaan. Olen huomannut, että usein, kun syömishäiriöiset ja alipainoiset ihmiset tajuavat sen, etteivät ole terveitä ja koska useimmiten olemme himoliikkujia jo ennestään niin kuntoilusta ei osaa luopua, koska se on ollut koko ajan osa elämäntapaa niin siinä muutoksen/paranemisen myötä alkaa pieni fitness-intoilu ja sitten vasta massaa tuleekin ja näytetään hyviltä.

Mulla on nyt sama juttu, että haluan tästä lähtien pitää itseni hyvässä kunnossa. Kuitenkin pitäen itseni pienikokoisena, koska luultavasti ongelmana on, että en pysty nostamaan painoani kovinkaan paljon. 50 kg voisi olla jonkinasteinen tavoitepaino, mutta tällä hetkellä se on kuitenkin vielä 48 mihin tähtään. Koska olen koko ikäni ollut pienikokoinen ja laiha niin on vaikea kuvitella, että painaisin yli 50 kg, koska olen vain kerran elämässäni ollut tuon 50 kg:n yli ja sekin kesti vain kuukauden.

Tällä hetkellä on lähete luuntiheysmittaukseen, jotta selviäisi onko mulle muodostunut osteoporoosi. Verikokeet näyttää paremmilta kuin syksyllä ja niitä ei ollut lääkärin mielestä tarvetta ottaa nyt uudelleen. Mutta tuo osteoporoosi. Mulla on siis se korkea riski siihen ja jäsenet kipeytyy todella helposti (jopa tiskaamisesta). Selkäranka naksahtelee edelleen inhottavasti ja kylkiluukipua esiintyy, koska ne revähti puolisen vuotta sitten. Tällä hetkellä on toinen nilkka siteessä pienestä nyrjähdyksestä. 

Aika näyttää. Ei pitäis murehtia liikaa asioita vaan elää hetkessä. Aina välillä mulla pyörii syömishäiriöajatukset mielessä ja haluaisin laihtua. Joskus peilistä katsoessa vastaan tuijottaa taas se sama "leveäreitinen ja isomahainen" nuori nainen, joka ei ole tyytyväinen itseensä. Sen puoleen olen tyytymätön ja siksi mun on edelleen käytävä juttelemassa näistä asioista. Usein olen halunnut lopettaa koko touhun ja ajattelen paljon sitä, että kun "ne" sanoo, että oon "vapaa" niin voin alkaa taas laihduttaa. Se on niin väärin toi mun ajatusmaailma välillä. Nytkin tätä kirjoittaessa mietin, että ei tuossa olisi mitään järkeä, että heitän hukkaan kaiken sen minkä eteen olen taistellut. Mutta sitä tämä on, että taistellaan omia ajatuksia vastaan koko ajan ja koko loppuelämän.

Kuulemisiin.

Take care of your body, it's the only place you have to live

Siitähän onkin jo tovi, kun viimeksi antanut itsestäni kuulua. Tällä hetkellä olen yrittänyt keskittyä elämiseen kunnolla. Edelleenkään ei tunnu, että terapiakäynneistä olisi paljon hyötyä, mutta jotain on kuitenkin muuttunut ehkä juuri sen ansiosta, että olen jaksanut siellä käydä puhumassa kerran viikossa samat asiat läpi uudestaan ja uudestaan.

Olen aloittanut säännöllisemmän ruokarytmin ja päässyt aika hyvin eroon niistä "apua olen läski" -ajatuksista. Olen alkanut syömään viitisen kertaa päivässä. Kaksi lämmintä ateriaa, aamu- väli- ja iltapalan. Paino on edelleen alakantissa, mutta on siinäkin jotain nousua tapahtunut. Eilen aamupaino  oli 45,5 kg.

Olen hurahtanut liikuntaan ja etenkin kuntosaliin aivan täysin. Tällä kertaa terveemmällä järjellä. Mulla on pienimuotoinen treeniohjelma, jonka toteutan viisi kertaa viikossa. Senkin takia on pakko syödä, että jaksan siellä käydä ja saan lihaksia. Unelmana saada fitti kroppa ilman törröttäviä luita ja ylimääräistä rasvaa. Säännöllisellä ruokavaliolla, mikä sisältää paljon lihaa ja vähän hiilihydraatteja. Eli en syö juurikaan pastaa, riisiä ym. muuta valkoista kuten leipää. 100 % ruisleipä on sallittua, jota pitäisikin syödä pari palaa päivässä ja siihen pyrin näin leivän inhoajana. Päälle 1,5 l proteiinismoothieta kerran päivässä, jotta proteiinintarve tulee täyteen tai jopa ylitettyä, jotta lihakset alkavat näkymään paremmin.

Mulla vaihtui hoitaja ja tämä uusi on aika järkyttävä. Vähän vanhempi, pullukka nainen, joka on todella hiljainen. Kyllä nyt yritän vielä jaksaa siellä käydä ja ainakaan hän ei kieltänyt multa salitreeniä kuten edellinen hoitaja. Hyvä!! Totesi vain, että aika runsaasti harrastan liikuntaa, kun vielä kaiken lisäksi kävelen töihin ja teen melko pitkiä (6-9 km) kävelylenkkejä silloin tällöin. 

Kyllä mä olen tässä saanut ajatuksia muuttumaan melkoisesti ja myös huomannut, että oma kunto on todella paljon parempi tällä hetkellä. Omaan ajattelutapaan ovat myös vaikuttaneet kaverit ja kommentit siitä, miten paljon paremmalta näytän nyt kuin syksyllä ja talvella. Tuntuu toki hieman oudolta, kun yleensä kehutaan ja huomataan, jos on laihtunut. Nyt kun tulee kommenttina, että sä näytät paremmalta lihoneena niin tietty sitä miettii, että hei olenko mä nyt läski, mutta sitten perään tulee, että älä ajattele negatiivisesti vaan positiivisesti, että sä näytät hyvältä!

Kummat jalat sinä valitsisit?

Olen ehkä oppinut jotain tässä matkan varrella. En halua enää laihtua olemattomiin ja heikentyä huonoon kuntoon. Haluan myös sanoa kaikille niille, jotka ajattelevat laihuuden ja alipainon olevan kaikki kaikessa ja että se on ainoa tapa tulla hyväksytyksi tässä maailmassa, että niin ei ole!

Fittinä voin olla vähän laiha ja hyväkroppainen ja se luku, joka tuijottaa aamuisin vaa'asta tällä hetkellä ei johdu läskistä vaan kasvaneista lihaksista. Kaverini näytti tässä yhtenä päivänä vanhoja kuvia minusta ja niistä huomasin eron, kuinka paljon paremmalta tällä hetkellä näytän muutama kilo painavampana. 

Aivot toimivat paremmin, maha toimii paremmin, on hyvä mieli ja uni on kunnollista. Enkä aloittanut sitä masennuslääkitystä, koska päätin, että mä en sellaisia pillereitä elääkseni tarvitse, vaikka silloin niiden käytöstä olisi voinut olla hyötyä. Nyt, kun olen päättänyt elää ilman niitä ja päättänyt tehdä muutoksen parempaan, niin ei siihen tarvittu mitään lääkitystä vaan lujaa tahtoa ja päättäväisyyttä. 

Life is good only if you decide to make it good.

Diagnoosi

Viime viikolla oli lääkärintapaaminen yhdessä terapeuttini kanssa. Se oli niin rasittavaa ja turhauttavaa kertoa taas kaikki samat asiat uudestaan läpi. Diagnoosiksi sain epätyypillisen laihuushäiriön ja vaikean masennuksen. Sain lääkityksesksi Seronilia 10 mg. Annostus ensimmäinen viikko yksi tabletti ja jatkossa tuplana. Ihmetyttää noissa vaan se, että niitä käytetään myös bulimian hoitoon ja ne estävät ahmimista ja saattavat aiheuttaa ruokahaluttomuutta. Outoa, että jo valmiiksi ruoasta pidättäytyvälle määrätään jotain tällaista. Ja kun eihän niitä alkoholin kanssa saisi käyttää ja tässä nyt on vappu ja kaikkea mahdollista juhlaa tiedossa, että taidan vasta niiden jälkeen aloittaa.

Paino viime viikolla punnituksessa näytti 45,4 kg. Nyt oma vaaka näytti 44,6 kg. Huomenna on taas uusi tapaaminen ja ehkä punnitus. Hoitajani vaihtuu, joten tapaan huomenna vanhan ja uuden samalla kertaa. Voi olla, että jos en pidäkään tästä uudesta niin lopetan noissa käymisen kokonaan. Ei tästä ole oikeen hyötyä ollut. Osaan kuitenkin itsekin syödä. Enkä halua muutenkaan nyt kesällä lihoa. Mielummin sitten talvella, kun voi piilotella isojen villapaitojen alla. Lyhyesti tällä kertaa, kun on niin paljon hommia taas rästissä koulussa ja täällä kotonakin.

Tyhjiä käärepapereita

Vieressäni on iso mariskooli puolillaan suklaamunia. Se oli ylitäynnä vielä tunti sitten. Toisella puolella on kasa tyhjiä käärepapereita revittyinä. Ostin, kun olivat halpoja. Söin, kun minun oli nälkä. Miksi teen näin? Pitäisi rajoittaa makean syöntiä! Sillä se ruokahalukin pitäisi tulla takaisin. "Olisit ottanut vaikka sen banaanin tai mitä parempi - mennyt nukkumaan nälkäisenä", ääni pääni sisällä taas sanoo. Nyt on jo huono olokin. Olisi pitänyt kuunnella..

Viime päivät olen taas kulkenut sellaisessa sumussa etten edes muista mitä olen tehnyt. Yrittänyt opiskella ahkerasti ja miettiä asioita. Saada jonkinlaista perspektiiviä tähän elämään. Miksi elän näin? Miksi en luovuta ja parane? Miksi en pysty luovuttamaan? Haluanko edes parantua?

Ääni pääni sisällä vaan kasvaa ja kasvaa samaa tahtia kuin nälkä kurnii mahassa. " Et saa syödä - se on pahasta!". Tiedän sen, mutta en halua uskoa siihen. Haluan elää normaalia opiskelijaelämää. Syödä roskaruokaa silloin kun huvittaa ja uskaltaa lähteä ulos syömään kavereiden kanssa ilman kaikkia niitä ajatuksia, että apua mua ahdistaa syödä taas muiden seurassa. Inhoan sitä, kun lähtee ulos syömään muiden kanssa, että mulle aina sanotaan, että "taas jätit ruokaa lautaselle" tai "ota nyt jotain kunnollista". En kestä sitä, että joku muu arvostelee minun syömistottumuksiani. Ne ovat minun ja pysyvät minulla - ainakin vielä..

Tahto parantua on kova, mutta halua laihtua ja pysyä kevyenä keijukaisena on vielä kovempi. Pelko lihomisesta on ylitsepääsemätöntä ja nyt, kun painoa on tullut parin kuukauden aikana se 1,5 kg lisää (mikä tuntuu jäävän), en osaa ajatella enää muuta. Kaikki energia alkaa taas pyöriä painoasioissa ja alan stressata. Huomaan jo itsekin, kuinka ahdistuntu olen taas, kun syön. Syödessäni tulee pakosti mieleen, että lihon lisää. Jokainen haarukallinen, jonka laitan suuhuni, ahdistaa. Tämä ahdistus vie myös ruokahaluani. Olen taas alkanut jättää paljon ruokaa lautaselle koulussa. Hiirenannokset kun näyttävät naurettavilta siellä ruokaa ostaessani. En pidä siitä, että minua ja annostani tuijottaa vanha täti ateriaa rahastaessaan. Huomenna uusi päivä. En edes jaksa suunnitella sitä. Olen jo kadottanut intoni parempiin huomisiin..

Laidasta laitaan, päivästä toiseen.

Terapiaa, yksinäisiä iltoja, itkua, väsymystä. Sitä tämä elämä nykyyän on. Yrittänyt pärjätä koulussa ja töissä. Pitänyt taas itseni kiireisenä ettei tarvitsisi jäädä miettimään syvällisempiä asioita. Sairaanhoitajani kielsi kuntosalilla käymisen tai saisin käydä vain yhdellä ryhmätunnilla viikossa. En pidä ryhmäliikunnasta, joten jätin salin kokonaan - toistaiseksi. Muutama iltakävely viikossa max 1 tunti päivässä. Nimenomaan kävelyä. Minä juoksen ja kävelen. Teen pitkiä lenkkejä, yli tunnin pituisia. En saa ikinä tarpeeksi liikunnasta. Palaudutko treenauksesta nopeasti? -Tottakai, se ei aiheuta erinäistä väsymystä. (Niin vissiin.) Miksi valehtelu on liian helppoa? Ei siinä ole mitään järkeä. Annan täysin ympäripyöreitä vastauksia terapiassa. En edes tiedä mistä puhun. 

Aivotoimintani on kuulemma kärsinyt syömishäiriöni (josta ei vielä ole diagnoosia) takia. Minusta on tullut kömpelö, sekava ja oloni on outo useimmiten, koska päässä heittää. Keskittymiskykyni on lähes nolla nykyään. En osaa keskittyä mihinkään ellen ole tekemästäni asiasta erityisen kiinnostunut. Tänään olin siis taas hoitokäynnillä ja tällaisia asioita siellä pohdittiin. Ensi viikolla kohtaan lääkärin ja diagnoosin. Pelottaa, mitä siellä sanotaan. Sydän hypähtelee edelleen outoon tahtiin silloin tällöin. Selkäranka on alkanut tekemään omituista naksahtelua kävellessä. Kaikenlaisia fyysisiä vaivoja on ollut ja tullut lisää. En edes viitsi luetella niitä kaikkia. Yksi ärsyttävimpiä oireita on kasvojen ja raajojen turvotus ja kylmyys. 

Nyt on alettu seuraamaan painon kehitystä. Viikko sitten punnitus näytti 45,4 kg. Pelottavaa, en tahdo lihoa. Lohduttauduin ajatuksella, että painon nousu johtui pääsiäisestä ja siitä, että olin viettänyt aikaani perheeni seurassa, jolloin syön normaalia enemmän. Viime viikon lopulla oma vaakani näytti yli 46 kg. Itkin, koska en voinut sietää ajatusta, että olin tosiaan päästänyt itseni lihomaan. Paastosin kaksi päivää, mutta mikään ei muuttunut. Tänään aamulla ennen polille lähtöä punnitsin itseni ja se näytti 45,7 kg. Olin tyytyväisempi. Tänään minua ei kuitenkaan punnittu. En halunnut. Verenpaineet kuitenkin mitattiin, mutta ne olivat normaalit (110 ja 64 muistaakseni), samoin pulssi (62). Hassua, kun verenpainemittari, jota käytetään, on niin pieni. Luultavasti lapsille tarkoitettu.

Ehkä vähän sekavia ajatuksia taas, kun ei meinaa saada mistään kiinni. Mulla pyörii tuhat ja yksi ajatusta päässä aina samaan aikaan ja yritän päästä selville kaikesta. Mieliala heittelee laidasta laitaan, päivästä toiseen. Missä on se kultainen keskitie? Sitä etsiessä. Nyt yritän alkaa nukkumaan ja herätä huomenna uuteen päivään.

Wish I Could Let Go

Mä oon alkanut miettiä, että mitä mä oikeesti elämälläni teen. Kulutan vaan itseäni yhä enemmän, kunnes palan loppuun enkä enää jaksa edes nousta ylös. Terapeutti kysyi, että elänkö mä sen taki kiireessä etten ehtisi miettiä elämääni ja niitä painavia asioita, jotka pitäisi selvittää. Tottahan se on. Mulla on aina kiire, juoksen joka paikkaan ja en koskaan ehdi pysähtyä. Sitten, kun mulla on sitä vapaa-aikaa niin olen aivan hukassa, että mitä mä tekisin, kun en osaa vaan olla ja ottaa rauhallisesti. Silloin myös kaikki ne ajatukset ja asiat, mitkä painaa mieltä nousee pintaan ja mua alkaa ahdistaa yhä enemmän. Haluaisin vapaa-aikaa ja en haluaisi käydä töissä, mutta pelkään, että jos mulle tulee sitä vapaa-aikaa niin en sitten kuitenkaan käytä sitä oikein ja musta tulee laiska, joka vaan nukkuu. 

Tämän viikon poli-käynnillä terapeuttini kertoi, että BDI-testin tulokset näyttivät huolestuttavilta ja kysyi, mitä mieltä olisin siitä, jos alkaisin jossain vaiheessa käyttämään jonkinlaista lääkitystä. En tietenkään haluaisi mitään lääkkeitä, kun muutenkin taipumusta riippuvuuteen. Pelkään, etten pääse niistä sitten koskaan eroon. Harkitsen asiaa, jos se tulee uudelleen esille jossain vaiheessa. Lääkäri oli ollut sairaslomalla, joten en vieläkään pääse verikokeisiin ja tutkimuksiin. Ehkä ensi viikolla sitten. Listasimme asioita viime käynnillä siitä, mikä mua huolestuttaa tällä hetkellä elämässäni. Sain ylös kolme asiaa: 

- Koulu: en ole käynyt siellä pitkään aikaan ja kaikki tehtävät kasaantuu enkä opi mitään.

- Perhe- ja ystävyyssuhteet: en jaksa enää nähdä kavereitani tai olla heihin paljoa yhteydessä. Perheen näkemistä olen vältellyt mahdollisimman pitkään, koska en halua huolestuttaa vanhempiani asioillani.

- Terveys: pelkään oikeasti, että mun kroppa hajoo joku päivä käsiin. Stressi ja väsymys on aivan hirveetä. Jaksaminen on aivan nollassa.

Pitkää listaa ei tullut, mutta nuo kaikki yhdessä tekee elämästä aika rankkaa. Katsottiin myös mun ruokapäiväkirjaa, jota olin viikon ajan pitänyt. Se meni vähän niin ja näin, mutta olin syönyt enemmän kuin tavallisesti. Ahmimisia tuli jonkin verran ja kävin myös ulkona viikonloppuna juomassa. Ei näyttänyt kovin hyvältä, kun vetänyt päivän aikana monta donitsia ja viinaa. Olin sentään rehellinen.  Mulle kuitenkin sanottiin, että ne ei pakota mihinkään painonnousuun eikä ole mitään tavoitepainoa, johon mun pitäisi pyrkiä. Oikeanlaisella syömisellä pitäisi sitten painonkin nousta siinä sivussa. No just joo! Mun pitäisi nyt jatkaa yhdessä laadittua syömissuunnitelmaa, mutta vaikeeta on. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse ylös kirjoitta enää syömisiä. Kenenkään ei tarvitse tietää.

Tänään kävin aamulla salilla ja sen jälkeen menin kouluun, jossa missasin lounaan ja söin vain proteiinipatukkaa ja banaanin. Töissä en syönyt mitään. Vasta illalla kotiin tultuani olin jo siinä kunnossa, että voisin pyörtyä, joten oli pakko ottaa lämmintä ruokaa, jota eilen tein itselleni. En edes muista milloin viimeksi olisin kokannut. Outoa, koska ruuanlaitto ja leivonta on yks mun intohimoja. En vaan saa enää aikaiseksi tehtyä mitään, mikä on ennen kiinnostanut. Kaikki mukava on kadonnut mun elämästä. Paino 43,1 kg. En edes tiedä mitä ajatella..

I wish I could let go..

Avohoitoa syömishäiriöisten psykiatrisella poliklinikalla

Pitkä aika siitä vierähtänyt, kun edellisen kerran kirjoittanut tänne. Nyt olsi ehkä aika päivitellä, mitä kaikkea tässä viime aikoina on tapahtunut. Sain siis lähetteen psykiatriseen avohoitoon tammikuun lopulla, kun olin käynyt lääkärillä. Kutsua odotin kuukauden ajan ahdistuneena ja pelokkaana siitä, mitä tulisi sen jälkeen tapahtumaan ja miten elämäni muuttuisi. 

Viimeisen kuukauden aikana olen enimmäkseen sulkeutunut omiin oloihini ja ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan elämässäni. Tein 30 tuntista työviikkoa ja yritin käydä koulussa. Burnout aika lähellä ja romahduksia alkoi olla päivästä toiseen. Itku pääsi töissä muutamana iltana, kun voimat oli aivan poissa eikä elämässä tuntunut olevan enää mitään järkeä. Kaikki tuntui kaatuvan päälle. Jäin koulusta pois moneksi päiväksi ja saatoin käydä vain yhdellä tai kahdella tunnilla viikossa. Töistä en kuitenkaan voinut olla poissa. Sairastuin jonkin sortin influenssaan ja olin kolme päivää n. 40 asteen kuumeessa ja jouduin ns. pakkolepoon. En ole käynyt kuukauteen salilla ja olin sairaslomalla muutaman päivän.

Kun yhtenä iltana tulin töistä, avasin oven ja näin lattialla kirjeen, joka oli tullut sosiaali- ja terveyshuollosta. Tiesin heti, mistä oli kyse. Avasin kirjeen tärisevin käsin ja siinä se oli. Kutsu. Aika alle viikon päähän ja sydän löi niin lujaa ja ajatukset oli aivan sekasin siitä, mitä nyt tapahtuu ja tämä on oikeasti totta. Lähete oli psykiatriselle poliklinikalle. Se päivä tuli nopeasti ja laittauduin huolella aikaa ensimmäistä tapaamista varten. Kipitin sinne korkokengissä ja jakku päällä ja näytin jopa omasta mielestäni hyvältä pitkästä aikaa. Olin päättänyt pitää tunteet kurissa ja olla viileänä ja keskustella asianmukaisesti kaikesta. Lääkärillä ja terveydenhoitajalla käydessäni kun olin itkenyt ja tärissyt ja ollut aivan out of control. 

Nainen oli mukava ja kertoi, että se oli syömishäiriöisten poliklinikka. Minä kun luulin, että olin joutunut sinne pääasiassa masennuksen takia, mutta eipä niin ollutkaan. Pieni paniikki iski, kun kuulin taas yhdeltä ammatti-ihmiseltä, että olin syömishäiriöinen. Sain pidettyä itseni kasassa ja juttelimme hieman taustoistani ja hän kertoi työryhmästä, jonka kanssa tulisin työskentelemään. Sain uuden BDI-testin sekä syömistapakyselyn täytettäväksi. Verenpaineeni, pituuteni ja painoni mitattiin. Verenpaineet normaalit, pituus 161 ja paino oli vaatteet päällä 44,5 kg. Ihan jees. Lähes kilo enemmän kuin ilman vaatteita ja olin muutenkin syönyt juuri silloin. Saman tien varattiin uusi aika. Käyn siellä kerran viikossa. Hiihtoloma oli sopivasti, joten sain vähän kerättyä ajatuksia ja voimia nyt tähän kevääseen, joka ei tule olemaan ainakaan koulussa helppo eikä kyllä omassa elämässäkään.

Eilen oli siis toinen kertani ja sain paljon materiaalia kotiin luettavaksi. Mulle kerrottiin jotain tärkeistä ravintoaineista ja täytin kyselyn, jossa oli nälkiintymisestä aiheutuneita oireita. Ruksasin lähes jokaisen oireen. Kammottavaa, mutta tiesinhän minä, että en normaali ole ja oireita on. Aika venyi puoleentoista tuntiin, vaikka käynti kuuluisi kestää 45 minuuttia. Asiaa riitti. Hoitajani sanoikin, että tuli vähän saarnattua liikaa. Todellakin, vaikka ihan mielelläni kuuntelin. Tehtiin pieni suunnitelma syömisistä ja viikon ajan pitäisin nyt ruokapäiväkirjaa.

Minun pitäisi syödä 3-4 tunnin välein. Huhhuh!! Pitäisi yrittää syödä aamupala ja muutakin kuin pelkkä jugurtti. Aamulla pitäisi myös juoda vettä tai maitoa. Sitten pieni välipala ennen kouluruokailua. Koulussa lämmin ruoka lisukkeineen. Sitten taas välipalaa ja myöhemmin lämmin päivällinen. Vielä illalla pitäisi ottaa jotain pientä kuitupitoista ennen nukkumaanmenoa. Maitoa pitäisi lisätä paljon ruokavalioon sekä myös vettä (minä, kun en juo päivän aikana oikeestaan mitään, minkä takia elimistöni on saattanut kuivua paljon). 

Seuraavan kerran ensi viikolla taas juttelemaan. Pian pitäisi päästä verikokeisiin. Peruslabrat oli kuitenkin kunnossa pari kuukautta sitten ainakin. Noilla kun on omat kokeet, jotka poikkeaa perusverikokeista. Sydänfilmiinkin luultavasti joudun, koska mulla on rytmihäiriöitä ollut. Muista kokeista en vielä tiedä. Ravitsemusterapeutille on pitkät kuukauden pituiset jonot ja sinne pääsen sen jälkeen, kun hoitosuunnitelma ja diagnoosit on tehty. 

Tänään olen yrittänyt noudattaa syömissunnitelmaa. Näin on mennyt:

Aamulla yksi jugurtti ja lasi vettä

Koulussa lounas (kanakastiketta, riisiä, salaattia) + lasi vettä ja maitoa

Himo iski ja söin moussekakkua ja suklaata koulussa.

Kotona illalla maksalaatikkoa ja sen jälkeen en pystynyt lopettamaan syömistä. Söin pieniä herkkuja ja laitoin nachoja kaikenmaailman kastikkeilla ja jalapenoilla ja juustolla. 

Paha olo ja tunnin kävelylenkki päälle!!

Liikuntaa en saisi lisätä, mutta minkäs teen, kun en ainakaan painoa suostu nostamaan. Tollasella kalorimäärällä on pakko liikkua. Huomenna salille ja viikonloppuna myös. Onkin jo ollut sinne ikävä. Tuli hieman pitkä viesti tästä, mutta toivottavasti jaksoitte lukea. Ei lyhyemmin pystynyt kaikkea tiivistämään. 

Doctor said..

Aamupaino 44,1 kg

Feeling lighter like I could fly away.

Olen nyt siis pitänyt unipäiväkirjaa kaksi viikkoa. Huolestuttavaltahan se itestäkin näyttää, kun kerralla näkee sen miten nukkuu. Sain melatoniinia avuksi. Ei aiheuta riippuvuutta. Mielummin näin kuin mitään vahvoja unilääkkeitä. Sen pitäisi auttaa nukahtamiseen. Oma unirytmi on sellanen, että meen vasta puolen yön jälkeen nukkumaan ja heräilen monta kertaa yössä. Aamulla aivan liian väsynyt nousemaan ylös, mutta pakkohan se on vaan jaksaa.

Tänään mulla oli siis aamulla lääkäri. Ensimmäinen kerta, kun tästä puhuin lääkärille ja se oli kyllä sitten niin vakavissaan koko asian kanssa. Ei kuulemma koulun psykologin ja terveydenhuollon resurssit riitä mun auttamiseen. Lähete erikoissairaanhoitoon, odottelua about kuukausi ja avohoito työryhmineen olis paikallaan aikuispuolella. Ei nyt vielä hengenhätää ollut lääkärin mielestä, että hyvin voin 30 päivää odotella. Menin siinä pieneen shokkiin, mutta parempi näin kunhan ei vaan osastolle. 

Ihmettelen vaan, että mistä lääkäri päätteli ettei ole hengenhätää/kiireellistä. Ei se mitään tutkinut tai kysellyt edes. Masennusseulasta sain aika korkeet pisteet (35 - vaikea masennus) mut minkäs teet. Rehellisesti oli vastattava ja heti luokitellaan mielialahäiriöiseksi. En edes vaivautunut kysymään, mitä lähetteeseen kirjoitettiin. 

Piti sille lääkärille näistä kaikista sydänvaivoista, hengenahdistuksesta, ihon sinnerryksestä, pyörtyilystä sun muusta mainita, mutta olin ehkä pienoisessa shokissa, kun kuulin, että joudun jonnekkin toiseen paikkaan hoitoon. Iski siinä muutenkin kauhea paniikki ja totuus siitä, että mä olen oikeasti nyt sairas, johon pitäisi saada apua. En vaa voi aina uskoa sitä todeksi, kun tää tuntuu niin normaalilta elämältä, mutta siitähän tää todellisuudessa on kaukana. 

Lääkärin mielestä pärjään kuitenkin hyvin ja ihmetteli jaksamistani. Koulussa huippuarvosanat ja työvuoroja kolme tai enemmänkin viikossa. Aivan liikaa, mutta olen selviytyjä. Tai en ehkä selviytyjä, mutta suorittaja. Perfektionismi on niin huipussaan mulla tällä hetkellä etten paljoa kerkeä iloisia ja nautittavia asioita tekemään. Ulkoisesti näytän silti yltiösosiaaliselta, onnelliselta ja elämääni tyytyväiseltä ihmiseltä. Todellisuudessa pyörin ympyrää kotona ja mietin mitä tekisin, kun en osaa tehdä enää mitään.

Kaikki ahdistavat ajatukset on niin vallannut mun mielen ettei sitä jaksa. Tiskitkin olleet kolme viikkoa pöydällä. Ei ne ainakaan lisääntyneet ole. Sain sentään noin muuten siivottua tätä kämppää eilen tai oikeastaan viime yönä. Teen nykyään kaiken iltaisin ja niin myöhään, kun untakaan ei saa. 

Noin muuten tämän kaiken lisäksi oli kyllä aika ok päivä ja jaksoin jopa lääkärillä saadun itkukohtauksen jälkeen mennä vielä kouluun. Aamulla en syönyt yhtään mitään ja ensimmäisen kerran söin puoli 12 koulussa. Kasvisruualla tänään. Koulun jälkeen salille (nälkäisenä). Lyhyt tunnin juoksu- ja vatsalihastreeni. Kotiin ja lihamakaronilaatikkoa 200 g naamaan ja siitä alkoi taas syöminen. Tein kaurasmoothieta, jota join neljä annosta ja ison salaatin jokiravuilla ja mozzarellajuustolla. Periaatteessa hyvin menneet syömiset tänään. Terveellistä, mutta ahdistavaa, koska oon syönyt aivan liikaa. Muutenkin ahdistaa aina koko syöminen. Kaikki tai ei mitään. Se olis vissiin sit taas paastoa huomenna.

Sick.

Perjantai 18.1.2013

Ahdistavaa olotilaa on taas kestänyt monta päivää. Tuntuu vaan siltä kuin ei saa henkeä tarpeeksi ja happi loppuisi kesken. Rintaa ja keuhkoja puristaa, itku pääsee saman tien valloilleen, kun teen pienenkin virheen. Viime yönä tuli nukuttua vain hieman yli neljä tuntia. Tänään kävin pikaisesti koulussa ja sen jälkeen shoppailemassa. Ystäväni laittoi minulle makaronilaatikkoa, jota suostuin syömään. Ahdisti senkin alas saaminen. Olisin paljon mielummin syönyt kurkkua ja salaattia tai muita vihanneksia. Kotiin tultuani illalla keitin parsakaalia ja söin sitä 200 grammaa sekä muussattua banaania rasvattoman ja maustamattoman luonnonjugurtin kanssa. Taas on nälkä. Parempi silti vaan yrittää nyt nukkua. Huomenn aaloitan aamun salitreenillä ja vielä illaksi töihin. Painosta ei ole tietoa ja koska olo on kuin valaalla niin en uskalla edes ottaa vaakaa esille.

---
 

Tänään:

Yritin eilen postata senhetkisiä fiiliksiäni kännykällä, mutta ei sitten oikein onnistunut. En tiedä miksei tämä suostu toimimaan siinä.

Tänään tosiaan lähdin aamulla salille ja taas kerran liian vähillä kaloreilla. Söin taas aamupalaksi banaanin 2dl luonnonjogurtilla. Juoksin ja tein koko kropan treeniä. Sieltä suoraan töihin. Meinasin monta kertaa pyörtyä töissä, kun en suostunut syömään. Näkö sumeni muutaman kerran ja olo oli aivan kamala. Kävelin vielä takaisin kotiin lumipyryssä ja tuossa pakkasessa. Tein vielä kiertolenkinkin. Itsekuri romahti ja tilasin pizzan. Nyt sen ahmittuani olo on vieläkin hirveämpi.

Miksi se on niin vaikeeta olla onnellinen? Miksi on niin helvetin vaikeeta syödä, mutta aivan liiankin helppoa syödä jotain rasvaista ja ylikalorista roskaruokaa, josta saa turvonneen mahan ja kaikki imeytyy saman tien kehoon? Miks mä en mielummin voinut vaan tarttua siihen kurkkuun ja kirsikkatomaatteihin? Sick.

Help, I'm getting it.

Mulla oli siis varattuna se terveydenhoitajan aika tänään. En mennyt kouluun ennen sitä. Aamulla oli todella paha ahdistus siitä, että tänään se tapahtuu ja joku ulkopuolinen ja ammatti-ihminen saa tietää tästä ja joka ei jättäisi asiaa siihen vaan veisi sen eteenpäin ja mun elämä muuttuisi täysin. 

Ensimmäinen kysymys: Mitä kuuluu? Vedin iloisen hymyn naamalle ja kerroin, että olin ollut kiireinen töiden ja koulun kanssa. Muuta en osannut sanoa. Kerroin viihtyväni koulussa. -Vielä voisin perääntyä, ajattelin.-

Toinen kysymys: Miksi olin kirjoittanut terveyskyselyyn, että haluaisin psykologille? Siitä se alkoi. Romahdin täysin, kun aloin kertomaan pohjimmaisia syitä, mitä halusin menneisyydestä käsitellä. Itse en vaan enää kestä niiden asioiden pohdiskelua ja haluan mielenrauhan kaikelta.

Onneksi terveydenhoitaja oli mukava ja ymmärtäväinen ja rauhallinen. Aivan ihana. Ymmärsi hyvin ja sanoi, että psykologille joutuu usein jonottamaan pitkään, mutta katsotaan jos pääsisin sinne mahdollisimman pian. 

Verikoetulokset olivat kaikki normaaleissa viitearvoissa. Mitään huolenaihetta ei niistä tullut. Kävimme terveyskyselyn läpi ja kerroin, että olen kärsinyt syömisongelmista jo kymmenisen vuotta. Kyseli hyviä kysymyksiä. En vaa osannut vastata niihin. En tiedä syytä, miksi olen syömishäiröinen tai miksi siitä en pääse eroon. Kerroin paastoavani usein ja kerroin jotain syömistottumuksiani. Ja oletettavasti terveydenhoitaja kauhisteli asiaa ja sanoi, että ei ne kauhean terveiltä kuulosta, että ruoka-aikojen välit on liian pitkiä ja syön muutenkin liian vähän.

Tästä se lähtee. Saan ajan psykologille. Pidän unipäiväkirjaa pari viikkoa ja sen jälkeen on lääkäriaika. Jotain tutkimuksia varmaan tehdään ja luultavasti myös ravitsemusterapeutille tulee aika jossain vaiheessa. Paino oli vaatteet päällä aamulla siellä 45,5 kg. "Aika hoikka tyttö kyllä" oli kommentti. I felt good. Kaiken kaikkiaan mulla jäi melko hyvä fiilis, että asia lähtee eteenpäin. Tiiän, että siitä tulee rankkaa, mutta kestän sen, koska oon tähänkin mennessä kestänyt kaikkia näitä asioita ilman apua. Vaikeeta tulee olemaan en todellakaan kiellä sitä. Tiiän, että tuun varmaan jossain vaiheessa myös olemaan vastahakoinen päästämään irti syömishäiriöstäni ja näistä mun omista tavoista ja tottumuksista. Niin paljon oon lukenut muiden selviytymistarinoita, että uskon selviytymisen ainakin olevan mahdollista.

P.S. Tänään on taas ahmittu tässä illalla suklaata. Aamupäivä meni salaatilla ja jugurtilla.

Tomorrow I will survive!

Elikkäs viime viikon maanantaina mentiin Ystäväni kanssa sinne terkalle. Kävelin koko matkan jäätävässä pakkasessa todella hitaasti ja hiljaa Ystävän hoputtaessa nopeempaan, kun hänellä alkoi olla kylmä. Itse olin aivan tulessa, kun olin niin paniikissa ja mietin mitä sanon ja suurin ajatus, että uskallanko päästää nyt vihdoinkin irti tästä kaikesta.

En sitten saanutkaan sitä aikaa saman tien. Totesin sen olevan turha reissu. Sain puhelinajan terkalle ja jätinkin pari kertaa vastaamatta. Lopulta oli sitten pakko vastata, mutta en saanut puhelimessa suutani auki. Sain kuitenkin lähetteen verikokeisiin, koska niiden takia ensisyystä menin sinne terkalle. Sain samalla ajan terveystarkastukseen. Se on huomenna. Pelottaa, ahdistaa ja vaikka mitä. Paasto viikonloppuna ja vaaka näytti sunnuntaina 43 kg. Nyt paino näyttäisi olevan jossakin ihme nousussa, koska stressaan niin paljon, että syön ja syön tähän ahdistukseen. Nyt vaaka näyttää 46,5 kg. Hirveä nousu ja sekin ahdistaa vielä enemmän. Oon vaan ahminut kolme päivää kaikkea mahdollista roskaruokaa. Ongelmana se, että en saa mitään ulos. Yksinkertaisesti en pysty siihen. 

Mulla on nyt viimesen kuukauden aikana ollut niin paljon rymihäiriöitä, että ajatus mahdollisesta sydänkohtauksesta pelottaa todella paljon. Palelen koko ajan niin paljon, että ei edes meinaa villavaatteet riittää. Yhtenä päivänä töissä olin niin jäässä, että käden oli aivan siniset ja niissä ei ollut kunnolla tuntoa ja jokainen kassaan näpytys sattui sormiin. On niin heikko olo koko ajan ja pari päivää sitten meinasin pyörtyä ja jossain määrin ehkä pyörryinkin, koska aamulla vaan heräsin sängystä enkä edes muista menneeni nukkumaan. Näin on käynyt useamminkin. Saa nähdä mitä verikoetulokset näyttää. Multa otettiin paastoverikoe eli 12 h syömättä ja juomatta. Siinä hujahti sitten helposti hieman yli 14 tuntia ja ei ollut lääkäri mielissään ja valitti, että yli 15 tuntia ei saisi mennä. Otettiin myös kilpirauhaskokeet.

En ole nukkunut kunnolla muutamaan viikkoon. Sitä vaan menee kouluun ja käy töissä ja huvittelemassa liian usein. Tuntuu ettei mulla ole ollut omaa aikaa nauttia hyvin pitkään aikaan. Kesällä varmaan viimeksi oikeasti nauttinut jostain tekemisestä. Nauttisin vaan yksinolostakin, mutta kun miksi juuri musta on luotu tällanen social butterfly, joka suostuu aina kaikkeen ja sit ahdistuu, kun joutuu olee koko ajan ihmisten ilmoilla ja ei oo omaa aikaa hoitaa omia asioita kuntoon.

Mun uudenvuodenlupauksia on: 

 - Parempi elämä - eroon sairaudesta

 - Lopettaa polttaminen (nyt jo 4 pv ollut ilman)

 - Vähentää juomista (ei oo toistaiseksi onnistunut)

 - Keskittyä kouluun (hyvin alkanut, tehnyt jopa läksyjä)

 - Keskittyä itseeni

Siinä nyt suurimmat lupaukseni. Nyt pakko yrittää saada unta, että jaksaa huomenna vielä salilla käydä koulupäivän välissä hyppärillä ja illaksi töihin. Päivittelen taas, kun olen ehkä huomisen jälkeen vähän viisaampi siitä, miten asiat lähtee rullaamaan terkkakäynnin jälkeen. Better future to come, hopefully!

Paniikki, ahdistus yms.

44,5 kg.

Kaksi päivää paastoa takana.

Panikoin eilen koko illan ja yön ja tänään koko päivän. Olen ollut nyt niin ahdistunut. Menin eilen Ystävälleni ja puhuimme taas kaikesta ja asiat kääntyivät muhun ja mun tilanteeseen. Olin niin masentunut ja olen tässä viimeisen kuukauden päivät miettinyt sitä, että uudenvuodenlupaukseni on parantua tai ainakin yrittää ja hakea apua tähän. Pyysin eilen Ystävääni, että hän lähtisi mun mukaan käymään ensiksi terveydenhoitajalla meidän koulussa. Sinne siis huomenna. Pelottaa aivan liikaa, mitä sen jälkeen tulee tapahtumaan. Ehkä mun elämä lähtee huomenna parempaan suuntaan.