Midsummer

Söin, söin ja söin lisää.

Söin aivan koko ajan.

Herkuttelin.

Herkuttelin kaikella mahdollisella tavalla.

Kaloreita varmasti yli 2000 päivässä. 

Uskaltauduin vaa'alle.

Olin laihtunut.

Mikä ihana tunne.

Astuin vaa'alle monta kertaa, jotta pystyin uskomaan tätä todeksi.

47,4 kg.

"I'm getting there."

Totuus iski pari päivää myöhemmin.

48,6 kg iltapaino tänään.

"Fuck my life."

Oli odotettavissa ja tuon pystyn kyllä saamaan nopeasti alas, jos tarpeeksi yritän.

Ja mähän yritän.

Tahdonvoimaa riittää taas.

"Thinspiration, here I go again."

Answer N°2

Kysymys 2

Miten minusta on tullut tällainen ihminen?

Kuvailen itseäni ajoittain masentuneeksi, syömishäiriöiseksi, tunnevammaiseksi, täydellisyyteen pyrkiväksi omaa elämää etsiväksi nuoreksi naiseksi, jolla on vaikea menneisyys, joka varjostaa elämääni liiaksi.

Olen jo pienestä pitäen ollut ylisuojeltu lapsi. Minut vietiin autolla kouluun, mutta sain kasvettuani pyörän, jolla pystyin myöhemmin kulkemaan. Äiti oli aina kotona ja vahti, että läksyt tehtiin. Kävin hoidossa pari kertaa kuukaudessa. Opin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan jo ennen kouluun menoa. Osasin jopa hieman englantia puhua. Sain koulussa erityisiä vapautuksia, koska olin edellä muita. Olin ala-asteella hyvä koulussa. En ehkä paras, mutta yksi parhaimmista oppilaista. Olin iloinen ja minulla oli muutama hyvä kaveri, joihin pystyi silloin luottamaan ja tekemään kaikkea kivaa, mitä nyt silloin tehtiinkään.

Kasvoin aika pienessä ympäristössä. Seutu ja ihmiset olivat tuttuja. Pidettiin huolta muista ja oltiin ystävällisiä. Kasvatus oli melko tiukkaa. Aina oli tietyt ruoka-ajat ja viikonloput olin aina vanhempieni mukana. En koskaan jäänyt yksin kotiin. Tätä jatkui kunnes olin täyttänyt 16. Muutaman kerran saatoin jäädä kotiin ilman vanhempia. Tällöin olin kuitenkin jo niin tottunut siihen menemiseen, että olin mielelläni mukana. Viihdyin sukulaisten seurassa.

Kaveripiiri pienentyi, kun tajusin ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Ihmiset muuttuivat ja valehtelivat. En jaksanut ainaista riitelyä silloisten ystävieni kanssa ja sain onneksi muutaman uuden ystävän myöhemmin. Tajusin etten halunnut hukata omaa aikaa pelkkään riitelyyn ja kateuteen. Tiesin, että muutamat olivat minulle kateellisia, koska sain paljon sellaista mitä muut eivät ja matkustelin paljon perheeni kanssa.

On vaikea määritellä mitä minä olen. Koska minulla ei ole minkäänlaisia diagnooseja on vaikeaa määritellä mikä minulla oikeasti on vikana. Mutta tarviiko siihen aina edes mitään diagnooseja tietääkseen. Ja kun tiedostan olotilani itse, pystyn pitämään sen jokseenkin kontrollissa ilman ulkopuolista apua ja tietoa mistään diagnooseista. En edes halua ulkopuolista apua. En halua ketään ihmistä ympärille sanomaan miten minun pitäisi elää parantuakseni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi. En halua diagnoosia, jonka varmasti jokainen saisi tietää lähipiirissäni heti, jos sellainen sattuisi olemaan.

Elämäni kääntyi todellakin ympäri, kun olin jotain 15 ja sain tietää enemmän menneisyydestäni ja toisen kerran se kääntyi vielä uudelleen ympäri, kun olin jo 18 ja posti toi kirjeen, jossa oli lisää tietoa menneisyydestäni. Olin shokissa, koska en ollut tiennyt asioiden oikeasta kulusta tarkasti aikaisemmin.

Tämän kaiken seurauksena (johon liittyy paljon erinäisiä tapahtumia) minusta on tullut tunteeton tiettyjä ihmisiä kohtaan. Olen kylmä ja kova ihminen, koska olen kokenut kylmän ja kovan elämän nuorempana. Olen oppinut monet asiat kantapään kautta. Olen itsekäs, koska olen aina joutunut jakamaa kaiken. Olen täydellisyyteen pyrkivä, koska en halua tuottaa pettymystä itselleni tai muille.


Nyt ihmettelette varmaan, mitä tuo kaikki tuolla menneisyydessä on, mutta en ole vielä valmis puhumaan siitä julkisesti, vaikka en pidäkään tämän blogin kirjoittamista kovinkaan julkisena, koska en esiinny/aio esiintyä koskaan omalla nimelläni tai laittaa tänne kuvia itsestäni koskaan. En halua kenenkään tunnistavan tästä minua. Tämä blogi on tarkoitettu nimenomaan itselleni. Käsitelläkseni omaa menneisyyttäni ja tunteitani ja nykyistä elämääni. Se miksi kuitenkin kirjoitan blogia enkä päiväkirjaa johtunee siitä, että on kiva saada muitakin lukijoita, joilla saattaa olla samanlaisia kokemuksia omassa elämässä. Haluan jakaa ajatukseni enkä pitää niitä täysin itselläni.

Asian käsittely vaatii paljon aikaa ja sen kirjoittaminen vielä enemmän. Joudun avaamaan vanhoja haavoja, jotta voisin kertoa kaiken. Olen tähän mennessä pitänyt asiat itselläni enkä ole jakanut menneisyyteni varjopuolta muiden kanssa. Tämän takia olen masentunut, koska tuntuu välillä paljonkin siltä etten jaksa kantaa taakkaa itselläni. Haluaisin puhua jollekin, mutta se tuntuu tyhmältä. Olen tähän päivään asti selvinnyt ja selviän myös jatkossa.

"Life is never simple."
  
Questions

You're So Alone That You're Sickness Feels Like Home

"Suljen ulko-oven, kun olen vilkuttanut heille. Nojaan ulko-oveen ja odotan sisäpuolella, kunnes auton ääntä ei enää kuulu. Romahdan. Tekisi mieli huutaa, koska aamu oli rankka. En pysty, itken vain, hiljaa. Haluan omaa aikaa ja istun lattialle huoneeseeni. Vedän tavarat laatikoista ulos ja haluan järjestystä. 'Kaiken on oltava järjestyksessä. Eihän sotkussa kukaan voi elää. En edes minä, vaikka olen elänyt siinä jo monta kuukautta.' Velvollisuudet kutsuvat, mutta minä vain istun ja tuijotan. En tiedä mistä aloittaisin. 'Järjestystä, täydellisyyttä - saavutettavaa nyt. Vain järjestyksen keskellä voin olla rauhallinen. Vain täydellisyyden keskellä voin pyrkiä itse täydellisyyteen.' "

Juhannus lähestyy ja olen jo suunnitellut kaiken mitä aion syödä. Tällä kertaa se on helppoa, koska vanhempani eivät ole katsomassa. Paljon kasviksia ja vähän lihaa eikä sitten yhtään makkaraa. Niin se vaan menee. Juomissa on toki paljon kaloreita, mutta koska en muutenkaan kaloreita laske niin eihän sillä niin väliä jos nyt kerran viikossa vähän ottaa kunhan ei menisi yliotetuksi taas. Taipumus alkoholiin kulkee geeneissä niin se on kyllä tullut huomatuksi (avaudun asiasta myöhemmin). 

Viime päivinä on siis tullut paastottua ja syötyä vähän. Olen ollut tyytyväinen itseeni tai pikemminkin siihen miten olen pärjännyt syömisteni kanssa. Itseeni en ole koskaan tyytyväinen. Viikkoja sitten kävin sovittelemassa bikineitä ja vannoin sitten etten tarvitsisi niitä koko kesänä, mutta olenkin vihdoin löytänyt aivan ihanat uudet bikinit. Ärsyttää suunnattomasti, koska kaupassa ei ollut alaosasta kokoa 34 ja jouduin ottamaan koon 36, mikä on kyllä sopiva, mutta kun pienennyn niin onko sitten kiva olla roikkuvissa pöksyissä rannalla. Ei. Yläosa XS. Harmittaa, kun olen pienentynyt vääristä kohdista. Mutta omasta mielestäni nuo yläosan koot olivat normaalia isommat. Ainakin haluan uskoa niin. 

Toteutin myös suunnitelmaani päästä eroon makeanhimosta. Se on toistaiseksi toiminut kohtuullisesti. Hiukan olen karkkia syönyt ja joitain herkkuja myös. Ostin rusinoita, kirsikkatomaatteja ja syön selleriä ja kurkkua dipin kanssa (onko paha, jos on dippiä?). Jäätelöä en ole syönyt paljoa. En ole vieläkään käynyt lenkillä tai jumpannut kertaakaan. Yksinkertaisesti työt vievät niin paljon voimia, etten jaksa enää iltaisin lähteä mihinkään ja aamuisin ennen töihin menoa lenkkeily kuulostaa järjettömältä idealta.


En aio alkaa kirjoittelemaan tänne mitään ruokapäiväkirjaa, mutta välillä saatan mainita, mitä päivän aikana on tullut syötyä.

Tänään olen syönyt: 

Aamupala:
- ruisleipä, jonka päällä voita,

  juustoa ja kinkkua
- lasi rasvatonta maitoa

Lounas:
- pieni uusi peruna
- possunliha kastiketta, jossa papuja
- salaattia, tomaattia, kurkkua
- 2 lasillista rasvatonta maitoa

Välipala:
- banaani
- mini rusinarasia
- light jaffaa

Se siitä, tänään tarkoituksena syödä vielä hiukan jotain pientä (kun on niin hirveä nälkä) ja ehkä se yksi jäätelö sitten vielä on pakko saada.

Päivä helpotti paljon, kun vanhemmat lähtivät taas muualle. Saan olla hiukan rauhassa ja ladata akkuja huomista työpäivää varten. Ladata akkuja = siivota hulluna kotona, kun on vaan pakko ettei kukaan valittaisi taas, että en ole mitään tehnyt. Vaikka tiedän hyvin ettei tämäkään riitä. Mikään ei riitä.

Answer N°1

Kysymys 1

Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa?

Tiedän, että menneisyyteni on ollut rankka. Se vaikuttaa elämääni vieläkin hyvinkin negatiivisesti. Paineet ovat olleet kovat. Tai ainakin omasta mielestäni. Menneisyyteni on vaikuttanut siihen, että minusta tuli perfektionisti. Sain paljon mahdollisuuksia pyrkiä täydellisyyteen. Olin koulussa hyvä, olin taiteellisesti lahjakas. Kävin taidekoulussa koulupäivien jälkeen. Minulla oli aina mahdollisuus harrastaa juuri sitä mitä halusin.

Olin vasta ala-asteikäinen. Olin koulukiusattu. En puhunut siitä julkisesti koskaan. Pidin kaiken sisälläni. En halunnut huolestuttaa vanhempiani tai ketään ylipäänsä. Olin jo silloin hyvä kätkemään tunteeni. Itkin usein vain yksin ollessani pahaa oloani. Tunsin itseni hylkiöksi ja sain vain pari hyvää kaveria. Aloin pitää yksinolosta ja osasin nauttia omasta seurasta. Kaipasin toki ympärilleni hälinää, mutta pidin rauhallisuudesta.

4. vuosiluokka. Joku sanoo, että olen läski ja ruma. Jossain sisälläni pieni ääni alkaa toistaa noita sanoja. Uskon siihen itsekin. En ollut läski. Olin normaali, ehkä jopa laihempi. Aloin syödä vähemmän kuin muut. Heitin koulussa ruokaa pois, kun kukaan ei nähnyt.

En tiedä kauanko siinä meni aikaa. Ehkä kuukausia, ehkä jopa vuosi ennen kuin koulussa huomattiin "syömättömyyteni" ja opettajat tarkkailivat minua. En ollut tuolloin vakavissani laihduttamassa. Kunhan leikin hiukan ruualla. En omistanut tavoitteita, vielä. Menkkani alkoivat joskus ala-asteen lopulla. Inhosin sitä yli kaiken, koska olin lähes ainoa luokallani tämän ällöttävyyden kanssa.

Pari vuotta myöhemmin. Siirryin yläasteelle. Uusi luokka, uudet ihmiset (muutama vanhakin tuttu). Olin kiinnostunut laihuudesta yhä enemmän. Halusin olla laiha. Vain laihana pystyisin olemaan kaunis ja täydellinen. Löysin thinspon netistä. Se oli ihmeellistä ja uutta minulle. Katselin sitä salaa kotona. Videoita, joita jotkut olivat tehneet. Kuvia kauniista ja laihoista ihmisistä. Söin vähemmän, vähemmän ja vähemmän. Kouluruoka oli helppo jättää pois. Kukaan ei tajunnut mitään. Luokallani oli laihempi tyttö kuin minä. Halusin olla pienempi.

Minusta tuli kateellinen. Olin kateellinen siitä, että toisen tytön selkärangan jokaisen nystyrän pystyi näkemään. Halusin sellaisen itsellenikin. Kävin fysioterapiassa, selkärankani oli vino ja kiero. Ruma, ei yhtään ryhtiä. Inhosin itseäni. Siellä sanottiin, että olin laiha. Tunsin mielihyvää. Peittelin kehoani, en halunnut kenenkään ulkopuolisen näkevän sitä. Jouduin kouluterveydenhoitajan tarkkailuun.


Painotarkkailu. En muista kuinka usein kävin terveydenhoitajalla punnituksessa. Useammin kuin muut. En tiennyt oikein, että miksi. Enhän ollut kuitenkaan puhunut halustani olla laiha, laihempi, laihin kaikista. Ehkä se oli alkanut vihdoin näkyä ulospäin. Menkkani jäivät lähes vuodeksi pois.

Viimeinen vuosi peruskoulussa. Olin laiha. Muistan, kuinka punnitsin itseäni monta kertaa päivässä. Olin vaa'an orja. Söin vain silloin, kun oli pakko. Aina käskettiin syödä ruualla leipää ja salaattia. Yritin pitää annoskoot pieninä. Olin aina viimeinen ruokapöydässä. Pystyin piilottamaan leivän noustessani pöydästä ja sain edes sen siten heitettyä pois. Tunsin pahaa oloa ruuan pois heitosta, mutta hyvää oloa sen syömättömyydestä. Välillä saatoin heittää pihviä tai muutakin ruokaa pois, jota oli helppo kuljettaa esim. taskussa tai jossain kädessä vessaan. Piilotin roskikseen ruokaa, jota en syönyt.

Olin täysin kehoni ja mieleni ansassa. Pidin tiukasti kiinni siitä, etten lihoisi enää grammaakaan. Pystyin syömään herkkuja lihomatta. Jossain vaiheessa huomasin, etten lihonutkaan vaikka söin herkkuja ja ruokaa. Välillä oli jaksoja etten syönyt paljon mitään. Välillä söin senkin edestä. Toivoin tulevani samanlaiseksi langanlaihaksi malliksi, joita näin televisiosta ja netistä. Halusin vain olla kaunis, täydellinen, kadehdittava, laiha.

Masennuin. Olin aina myöhässä koulusta. En jaksanut opiskella, mutta pakotin itseni siihen. Laihduin paljon. Tuntui silti siltä, että kukaan ei huomannut. Koulussa ahmin välillä päivisin pari levyä suklaata. Luulivat, että minulla on bulimia. En koskaan oksentanut ruokaa. Yritin, mutta en onnistunut siinä. Pidin sitä likaisena touhuna. Paastosin, jos olin ahminut. Joskus oksenin, koska olin syönyt liikaa ja huono oli iski, mutta en koskaan tahallani.


Muistan, että vaaka näytti yläasteella vähän päälle 30 kg. Olin silloin kuitenkin lyhyempi kuin nyt olen. BMI:ni heitteli 15-17 väliä. Masennuin lisää, sillä kavereillani oli myös ongelmia. Yritin olla myötätuntoinen ja auttaa muita. Unohdin oman itseni ja vaivuin enemmän ja enemmän alaspäin. Kuuntelin thinspo musiikkia ja katselin lisää videoita ja olin niin kateellinen muille. Olin katkera itselleni, etten näyttänyt samalta.

Lempibiisini tuolloin ja kuuntelen näitä yhä:

Lisa Loeb -She's Falling Apart

Superchick - Courage

Luin kirjoja, jotka kertoivat anoreksiasta ja muista syömishiriöistä. Luin myös parantumiskeinoja kirjoista. Luin niitä salaa ja säilytin tyynyni alla. Luin öisin kännykän valossa. Viimeisen peruskouluvuoden lopulla olin niin väsynyt ja masentunut elämääni. (Kerron syytä siihen myöhemmin, en ole vielä valmis avautumaan täysin.) Menin kouluun juuri ennen aamuisen välituntikellon soittoa. Olin edellisenä iltana lähettänyt muutamalle kaverilleni "jäähyväisviestit". Olin ollut niin onneton, etten olisi halunnut enää elää. Maailmani oli romahtanut täysin sisältäpäin, vaikka ulospäin se näytti täydelliseltä. Itkin kouluun mennessäni. Kaverini juoksivat halaamaan ja kyselivät mitä oli tapahtunut. En muista päivästä juurikaan enempää. Olin vain todella onneton.

Viiltelin itseäni, vaikka tiesin sen olevan tyhmää. Ensin vain pieniä naarmuja. Myöhemmin haavoja, jotka vuotivat verta. Vuodatin verta pahaan olooni. En tuntenut enää kipua. En tiedä näkikö vanhempani viiltoja koskaan. Olin hyvä piilottamaan kaiken ulkopuolisilta. Niin ainakin luulen, koska kukaan ei ikinä puuttunut mihinkään. Välillä toivoin sitä, välillä pelkäsin todella. Viiltelyäni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska en olisi pystynyt peittelemään sitä kesällä ja en halunnut joutua psykiatriselle, koska halusin kuitenkin laihduttaa ja silloin se ei olisi onnistunut, jos olisin ollut jossain hoidossa.

Seurustelin peruskoulun viimeisenä vuotena. En edes tiedä miksi. Olin syrjäytynyt ja sulkeutunut omaan maailmaani enkä välittänyt parisuhteesta ollenkaan. Esitin olevani rakastunut ja olin taas kerran kateellinen muille, joilla oli kunnolliset suhteet.


Peruskoulun jälkeen pääsin haluamaani kouluun ja aloin opiskella päästäkseni päämäärääni. Unohdin jossain vuoden kuluessa laihdutuksen ja söin jopa koulussa. Opiskelin ahkerasti ja olin jopa onnellinen. Olin jälleen sinkku ja en halunnut enää lähelleni ketään. Pidin yksinolosta. Aloitin uuden liikuntaharrastuksen yksin, vaikka se olikin ryhmäliikuntaa, mutta kävin siellä yksin.


Toinen vuosi lukiota. Halusin taas olla laiha ja ihastuin uudelleen thinspiraatioon. Olin taas koulukiusattu. Halusin pois koulusta. En jaksanut enää panostaa siihen. Lähdin ulkomaille vaihtoon. Se oli hyvä idea. Sai minut syömään ja ajattelemaan elämääni terveellisemmin. Uusia kontakteja. Muutuin sosiaalisemmaksi, vaikken sitä ole vieläkään tarpeeksi. Viimeisen lukiovuoteni aloittaessani olin sen verran sosiaalisempi ja sain helposti uusia kavereita ja koulu sujui hyvin, paitsi arvosanoissa. Olin kyllästynyt opiskelemaan. Halusin vain syödä ja käydä ulkona ja harrastaa kaikkea.

Olin lopulta normaaleissa mitoissa. En ollut lihava. En ollut laiha. BMI:ni oli lähes 20. Olin normaali pitkästä aikaa. Olin tyytyväinen ulkonäkööni. Olin itsevarma. Olin jopa itserakas ulkonäöstäni, koska sain paljon kehuja.

Viime vuoden puolella jokin heräsi sisälläni. Tuo pieni ääni, joka halusi minun laihtuvan edes hiukan. Halusin kasvaneen mahani takaisin litteäksi. Halusin kapeat reidet ja pohkeet. Halusin kapeammat kasvot. Halusin taas näyttää hyvältä. Olen yhä tuolla tiellä. Haluan kadota.

But All They See, Is Someone That's Not Me

Olen juuri lukenut kirjan "Marianne Käcko - Tapa minut, äiti!", joka on äidin kertomus tytöstä joka kieltäytyi syömästä. Oli aika koskettava kirja. Huomasin siinä myös paljon itseäni, vaikka elämäntilanteena se oli täysin erilainen. Se on parantumiskertomus tytöstä, jolla oli anoreksia ja bulimia 1990-luvun alussa, jolloin ei tiedetty vielä paljoakaan näistä sairauksista eikä niitä otettu vakavasti.

Huomasin, että tänne on tullut muutama uusi lukija. Tervetuloa seurailemaan jatkoa. Kirjoitin tänne viimeksi yli viikko sitten. Olen ollut paljon töissä ja omissa oloissani enimmäkseen. Pitänyt muutaman paastopäivän ja viikonloppuna tuli yllätys vaan taas juotua ihan tarpeeksi. Ainakin paino on laskenut ja olen alkanut taas tottumaan näläntunteeseen.

Viime aikoina olen ollut allapäin ja saanut ihmeellisiä itku/raivokohtauksia varsinkin yksin ollessani. Jos vaikka puhelimeni ei ole toiminut ja kuten yhtenä päivä yritin kännykällä kirjoittaa tänne niin se ei onnistunut ja aloin itkeä hysteerisesti asian takia. En osaa pidätellä asiaa sisälläni vaan alan aina itkemään, mutta en tietenkään muiden nähden, koska se herättäisi huomiota. Itselleni tämä on arkipäivää, vaikka tiedän hyvin, että muiden mielestä tällainen käytös tämän ikäiseltä ei ole tervettä ja normaalia käyttäytymistä. Olen niin stressaantunut ja kyllästynyt ainaisten valitusten kuulemiseen ja asioiden hoitamiseen.

Yritän käsitellä aiemman postaukseni kysymyksiä täällä. Yritän saada itsestäni selkoa. Yhden kysymyksen käsittely voi kestää kauan ja tarinasta tulla pitkä. Olen jo aloittanu ensimmäiseen kysymykseen vastaamista kauan sitten, mutta yritän saada sen huomenna julkaistuksi. Toivottavasti jaksatte lukea. Tarkoituksena, että saisin jonkinlaisen kuvan siitä, miksi näin on tapahtunut ja miksi en edelleenkään osaa päästää irti. Miksi en voi elää tavallista elämää, jossa voisin olla täysin huoleton ulkonäöstäni, syömisistäni, muiden ajattelusta, omista suorituksistani/teoistani. Vihaan elämää.

Skylar Gray - Invisible

Too Tired To Try

Koska olin päättänyt, että aloitan terveellisemmin elämisen ensi viikolla ja olin päättänyt tyhjentää talon kaapit herkuista niin tässä sitä nyt ollaan oltu kaksi päivää ja uskaltautumatta vaa'alle. Syönyt kaksi päivää pizzaa, sipsiä, karkkia ja vaikka mitä muuta. Maanantaina ryhdistäydyn. Viime päivinä on ollut todella kamalaa stressiä ja töissä olen melkein alkanut itkemään heti, kun jokin on mennyt vähänkin pieleen. Se ei ole yhtään mun tapaista, vaikka itkenkin usein, mutta vain yksin ollessani. En kehtaa itkeä muiden nähden paitsi silloin, kun romahdan täydellisesti ja niin on käynyt muutaman kerran, mutta ei onneksi pitkään aikaan. Töissä pyrin olemaan se täydellinen ja tekemään kaiken nopeasti ja olemaan muille mieliksi. Tänään en kehdannut pyytää tuolia työkaverilta ja meinasin pyörtyä, kun oli niin kamala olo siellä. Lopulta oli pakko kysyä ja pääsin sitten istumaan.

Kotona avasin skumpan ja sitä on tullut tässä juotua illan mittaan ja kohta pitäisi mennä nukkumaan, jotta jaksaisin taas huomenna töissä. Olen siirtänyt tuota punnitusta ensi viikon maanantaille mikä tulee kyllä liian pian ja pelkään sitä, että olen lihonut aivan liikaa, koska olen varmasti syönyt 2000 kalorin luokkaa ellen enempääkin. En laske kaloreita, koska en jaksa. Olen miettinyt, että kun muutan omilleni niin voisin alkaa tarkemmin niitä katsomaan. Tällä hetkellä liian hankalaa, kun on muitakin ja joudun aina syömään jotain sellaista mistä en edes tiedä mitään ravintosisältöä. Ahdistavaa. Toivon, että tuleva punnitus motivoisi sitten liikkumaan enemmän. Miettinyt sitäkin, että en jatkaisi juoksua vaan alkaisin sen sijasta pyöräilemään.

Viimeisen vuoden aikana musta on tullut todella välinpitämätön. Etenkin muita ihmisiä kohtaan. Olen myös lipsunut paljon siivoamisesta, kun ennen pidin kodin ja huoneeni putipuhtaana. Minusta on tullut niin laiska ja nykyään kuulen pelkkää huutoa joka asiasta. Tuntuu todella siltä, että kukaan ei välitä. Olen hakenut ehkä hiukan huomiota ja "osoittanut mieltä" sillä, että en ole käyttäytynyt hyvin ja pitänyt huolta kodin siisteydestä. Jos mainitsen, että olen väsynyt niin vastaukseksi saan sen, että pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan ja olla vähemmän tietokoneella. Tosiasiassa en ole tietokoneella kuin noin tunnin tai kaksi illassa. Suurimman osan ajastani istun huoneessani hiljaa ja mietin tai olen miettimättä yhtään mitään. Olen uupunut ja huomannut sen itse erittäin hyvin. Mutta enhän voi sitä kenellekkään kertoa, koska ei tämän ikäisenä pitäisi olla uupunut vaan olla elämänsä kunnossa ja jaksaa kaikkea.

Kaikki on syömisen vikaa. Lihomisen syytä. Epätäydellisyydestä ei palkita. Ehkä liikunta tekisi todellakin hyvää. Ainakin aiemmin olen huomannut, että liikunta antaa niin paljon energiaa ja todella toivon, että se liikuntainnostus säilyisi pidempäänkin. En ole vaan vielä löytänyt sitä omaa lajia. Juoksu on liian rankkaa ja tuloksia tulee hitaasti. Kokeilen sitä pyöräilyä ja ajattelin, että asetan jonkinlaiset kilometritavoitteet jokaiselle viikolle ja sitten esim. kahden viikon päästä katsoisin miten olen edistynyt ja vieläkö kiinnostaa (pakko kiinnostaa).

Tästä tuli nyt jotenkin todella sekava postaus, mutta tuntuu, että on kuumetta ja vaikka mitä muuta. Päänsärky on vaivannut koko päivän eikä lääkkeet ole auttaneet yhtään. Ei ole yhtäkään kuvaa edes nyt, joten toivottavasti jaksoitte sentään lukea tämän.

Back!

"Olen ostoksilla kaverini kanssa ja haluan sovittaa bikineitä. Rohmuan kaupan kaikki bikinit ja menen sovituskoppiin. Todellisuus tuijottaa peilistä. Olen lihonut. Viikon reissu on tehnyt tehtävänsä ja se näkyy. Liikaa. Tekisi mieli huutaa, mutta en kehtaa. Päästän kyyneleen ja jatkan sovituksia. 34 on liian pieni. En uskalla hakea suurempaa kokoa. Lähden kaupasta tyhjin käsin nämä ajatukset mielessä: "En tarvitse bikineitä tänä vuonna. Eihän tällaisena kehtaa missään muutenkaan liikkua julkisesti. Korkeintaan mökillä, missä kukaan ei näe, kun naapurit on kaukana". Tulen kotiin, syön jäätelöä ja karkkia ja mietin, että kyllä tämä tästä vielä jonain päivänä. Katson thinspota ja pieni toive herää sisälläni taas kerran."

Pääsin takaisin pikku breikiltä. Mikä siis tarkoittaa sitä, että olen suorittanut pääsykokeeni ja voin aloittaa kesän vieton mikä tarkoittaa lisää töiden tekoa. Mitään kesälomia en varmasti kerkeä viettämään. Olen sortunut viikon aikana kakkuihin, heseruokaan, lihapulliin, kanaan, pähkinöihin, karkkiin, suklaaseen ja jopa sokeripaloihin. Makean himo on yltynyt. En saa vedettyä itseäni pois ruokakaapeilta ja kaupan hyllyiltä. Mikä siinä on niin helvetin vaikeaa? Miksi pitää vetää napa täyteen kaikkea paskaa, mitä ihminen ei edes tarvitse? Missä se mun itsekuri on? Millä mä saisin sen takaisin?

Suunnitelmia on liiaksikin. Ensiksi kokeilen seuraavaa ja kerron jatkossa miten toimii. Aloitan tämän ensi viikon maanantaina virallisesti. Loppuviikon yritän orientoitua tähän (=syömällä kaikki herkut talosta pois kiusaamasta).
- ostan rusinarasioita (parempia kuin pähkinät)
- alan napostelemaan vihanneksia mm. porkkanaa, selleriä, kurkkua
- EI karkkia ja suklaata
- max. 3 jäätelöä viikossa (totaalikieltäytyminen herättäisi liiaksi huomiota)
- kävelylenkki kerran päivässä, vaikka töissä olisi ollut kuinka raskas päivä
- jumppausta 3-5 kertaa viikossa (yritän löytää aikaisemman kunto-ohjelmani)

Kertokaa vinkkejä miten tuon kauhean makeanhimon saisi kuriin ja mitkä ovat hyviä vihanneksia, mitä jaksaa napostella!! :)