Astun vaa'alle taas parin päivän syömisteni jälkeen. Mietin kauan uskaltaako sitä edes. Oli suuri kiusaus astua siihen, kun ketään ei ollut kotona ja kukaan ei kuulisi vaa'an piippausta ja sitä, kuinka huudan riemusta, jos se näyttäisi pienempää lukua kuin edellisellä kerralla. Kukaan ei myöskään kuulisi sitä kuinka raivoaisin, jos luku olisi suurempi. Kukaan ei näkisi sitä itseinhoa, mikä minusta huokuisi päällepäin sillä hetkellä.
Seison vaa'an edessä. Katson sitä ja mietin kuinka voisin vielä perääntyä ja käydä vasta huomenna. Olenhan jo aamupalankin syönyt, joten se on varmasti pahasta, että näen nuo numerot. En voi vastustaa kotona vallitsevaa hiljaisuutta ja laitan vaa'an päälle. Seison siinä silmät kiinni ja odotan, että se piippaa. Katson alas ja näen nuo kirotut numerot. Jään tuijottamaan. Ei ole todellista. Tekisi mieli repiä itseni kappaleiksi, koska en tiedä miten tämä on mahdollista. Tai tiedän. Itsekuri on pettänyt, jälleen.
49,0 kg vilkkuu vaa'assa. Menen huoneeseeni ja avaan karkkilaatikkoni. Mussutan suklaata, lisää suklaata. Mässään kunnolla, kun ei tämä tästä ikinä kuitenkaan muutu. Yli kilo enemmän kuin viimeksi. En voi sille mitään. En tällä hetkellä. Tiedän etten voi olla syömättä tänään. Ensi viikolla sitten. Tässä on vain viikko aikaa laihtua ja kutistua pieneksi, jotta mahdun mekkoon, jota en ole uskaltanut vielä edes sovittaa. Pystyn laihduttamaan viikolla ainakin sen kaksi kiloa pois, jos en syö paljon mitään. Tämäkin mahdollista vain, jos kukaan ei ole näkemässä syömistäni/syömättömyyttäni. Tämä on kuin ikuinen leikki. Ikuista vakoilua ja pakoilua. Taistelua maailmaa vastaan. Kovaa taistelua mieltä ja kehoa vastaan. Ennen kaikkea tämä on ikuista taistelua itseäni vastaan. Tiedän sen, tunnen sen.
Seison vaa'an edessä. Katson sitä ja mietin kuinka voisin vielä perääntyä ja käydä vasta huomenna. Olenhan jo aamupalankin syönyt, joten se on varmasti pahasta, että näen nuo numerot. En voi vastustaa kotona vallitsevaa hiljaisuutta ja laitan vaa'an päälle. Seison siinä silmät kiinni ja odotan, että se piippaa. Katson alas ja näen nuo kirotut numerot. Jään tuijottamaan. Ei ole todellista. Tekisi mieli repiä itseni kappaleiksi, koska en tiedä miten tämä on mahdollista. Tai tiedän. Itsekuri on pettänyt, jälleen.
49,0 kg vilkkuu vaa'assa. Menen huoneeseeni ja avaan karkkilaatikkoni. Mussutan suklaata, lisää suklaata. Mässään kunnolla, kun ei tämä tästä ikinä kuitenkaan muutu. Yli kilo enemmän kuin viimeksi. En voi sille mitään. En tällä hetkellä. Tiedän etten voi olla syömättä tänään. Ensi viikolla sitten. Tässä on vain viikko aikaa laihtua ja kutistua pieneksi, jotta mahdun mekkoon, jota en ole uskaltanut vielä edes sovittaa. Pystyn laihduttamaan viikolla ainakin sen kaksi kiloa pois, jos en syö paljon mitään. Tämäkin mahdollista vain, jos kukaan ei ole näkemässä syömistäni/syömättömyyttäni. Tämä on kuin ikuinen leikki. Ikuista vakoilua ja pakoilua. Taistelua maailmaa vastaan. Kovaa taistelua mieltä ja kehoa vastaan. Ennen kaikkea tämä on ikuista taistelua itseäni vastaan. Tiedän sen, tunnen sen.
Oi kiitos kun linkitit tän:) Jään lukemaan!:)
VastaaPoistaHaleja, et varmastikaan ole iso!♥ Ja niin tieödn ton kun vetää vaan kaikkea paskaa naamaan, mulla on usein sellanen olo että voisin ostaa ihan järkyttävät määrät herkkuja ja syödä kaikki pienen ajan sisälä..-.- ja oon onnistunutkin ihan kiitettävästi-.- Mutta ei sun tarvitse olla täyin syömättä! Eikä laihduttaa! Tä on niin perseestä tä syömisvammailu-.-
Kiitos :) En aio olla täysin syömättä. En pysty, sydänongelmat tulee siinä vaiheessa vastaan. Viime aikoina ollut vähän liikaakin niitä. Yritän jatkaa normaalia kiinteytystä kunhan on kaikenmaailman juhlat ohitse eikä tarvitse pieniin mekkoihin ahtautua. Mutta joo..tällästä tää syömisvammailu on mulla ollut kymmenisen vuotta kohta. Ei tästä helpolla eroon pääse.
PoistaKamppailet ihan samojen ajatuksien kanssa ku minä, ja melkein samoissa mitoissakin mennään. Voima haleja hurjasti sinne!<3
VastaaPoistaKiitos!! :) Mietin välillä, että mistä nää mun ajatukset oikeen tulee edes. Mielialakin kun muuttuu niin usein, että joo-o. Haleja myös! Ja mikä ihme höyhenessä on, kun ei pääse?
PoistaLuen juuri ekaa kertaa blogiasi. Kuulostaa siltä, että sun kannattais jutella ajatuksistasi joko ystävien tai esim. ravitsemusterapeutin kanssa, ellet halua psykologin juttusille. Huomaat varmasti itsekin, miten paljon elämäsi pyörii ruuan ympärillä. Haluat varmasti elämältäsi jotain muutakin :)
VastaaPoistaMinulla on itse samankaltaisia ajatuksia. Parhaan olon saa, kun syö terveellisesti ja tarpeeksi kaloreita ja runsaasti proteiinia, että jaksaa harrastaa enemmän liikuntaa. Näin saa parhaan näköisen, urheilullisen vartalon, eikä näännytetyn näköistä. Ihmisen perusaineenvaihduntakin jo vaatii tarpeeksi kaloreita ja ravintoaineita, eikä elimistö ala säästelemään kaikkia rasvojaan pahanpäivän varalle. Eikä tee edes mieli niin paljon herkkuja. Jos sallii itselleen esim. pullan ja kakun palan juhlissa ja pari keksiä tai jäätelöä jälkkäriksi viikolla, ei kiusaus kasva niin suureksi, että tulisi ahmittua. Myös rusinat ym silloin tällöin jälkkäriksi tekee ihmeitä mielihalujen kontrollointiin :)
Tsemppiä! Toivottavasti saat itsellesi terveellisemmän elämän! <3
Kiitos! Mutta en aio jutella psykologille, ravitsemusterapeutille tai kenellekään muullekaan. Se on varma. En halua huolestuttaa läheisiäni omilla ongelmillani. Tiedän, että kaikki ajatukseni joita kirjoitan eivät ole kovinkaan järkeviä, mutta kirjoitan tätä blogia itselleni. Yritän saada itse jonkinlaisen kuvan/käsityksen itsestäni. Valitettavasti saan parhaan olon siitä, kun huomaan etten ole syönyt. Jos jaksaisin liikkua niin ehkä mä söisinkin. Mutta kun en pysty niin en myöskään salli itselleni syödä niin paljon. Pullat, kakut, keksit ja jäätelöt häviää kaapeista huomaamatta. Se on välillä sellanen pakkomielle tuo makean saanti. En omista hyvää itsekuria, jotta pystyisin jättämään jäätelön syönnin siihen yhteen jäätelöön. Tai että söisin vain yhden keksin enkä sitä koko pakettia. Ei ole helppoa. Kirjoitan tätä blogia, jotta löytäisin tasapainon elämässäni. Aion myöhemmässä vaiheessa käsitellä omaa menneisyyttäni enemmän. Ja se tulee olemaan haastavaa itselleni. Ehkä jostain löytyy jokin syy tähän kaikkeen. Sairaalakuntoon en itseäni vie, joten voitte olla huoletta.
Poista