Tavoitteessa(ko)?

Kirjoitettu 22.10.2012

44,4 kg

Tavoitepainossa, jonka asetin itselleni alkuvuodesta. Mun pitäis nyt olla se onnellinen ja ajatella, että wohooo kun saavutin sen. Mitä mä vielä mietin? Missä on tuo onnellisuus?

Se on kadonnut kokonaan elämästäni tämän kautta. Tavoitepainoni ei edes ole enää 45 kg. Se on yhä pienempi. Tiedän etten saisi. Se houkuttaa liikaa. Ulkonäöllisesti olen omasta mielestäni hyvässä kunnossa. Kauniit bambin jalat. Keijukaisen kädet. Linnun luut. Kapeat kasvot. Pienuus.

Se, mitä muilta kuulen ei ole ihannointia vaan kauhistelua ja ihmettelyä. Kaverin kanssa emme olleet nähneet viikkoon. Huomasin heti hänen katseestaan, kun astuin ovesta sisään, mitä hän ajatteli. Myöhemmin kysyikin olenko mä laihtunut. Vastasin hymyillen, että en kai?

Tää on yhtä valehtelua. Menetän ystävät. Olen aina vihainen ja aggressiivinen. Olen tunteeton ja itsekeskeinen. Tarvitsen hoitoa, mutta en halua sitä. En koe olevani täysin sen tarpeessa, vaikka tiedän muuttuvani paremmaksi ihmiseksi sitä kautta.

Eilen iski melkoinen paniikki, kun jouduin syömään porukassa uusien ihmisten kanssa ison menuun alkuruokineen ja jälkiruokineen. Oli kamalaa olla muiden silmien alla, kun huomasin kyllä miten osa katseli minua ja syömistäni (voiko sitä edes kutsua syömiseksi enää??).

En tiedä mistä tää syömättömyys johtuu. Eilen taas sain kuulla äidiltäni olevani anorektikon näköinen. Haluaisin tunnustaa. Tunnustaa kaiken heille, vanhemmilleni. En kuitenkaan uskalla, koska en halua heille ylimääräistä stressiä tästä. Eivätkä he voi auttaa. Minun on itse selvidyttävä omista sotkuistani.

Oliko järkeä muuttaa pois kotoa? Olisin varmasti hiukan edes terveempi kuin nyt. Kärsin alilämmöstä usein. Palelen koko ajan. Olen aina väsynyt. En meinaa jaksaa olla koulussa ja sieltä olen lintsannut muutamia kertoja.

TÄNÄÄN:
 

"Even a happy life cannot be without a measure of darkness, and the word happy would lose its meaning if it were not balanced by sadness. It is far better to take things as they come along with patience and equanimity. " 

Tuo ylempi viesti oli sitten taas jäänyt kirjoittamatta loppuun. Sitä lukiessa tuli outo fiilis. Tuotako mun elämä oikeasti on? Missä on kaikki ilo mun elämästä? En ole vieläkään mennyt kouluterveydenhoitajalla käymään. En vaan yksinkertaisesti pysty siihen. Psykologille en pääse, koska ajat ovat täynnä. Yritän jaksaa joka päivä hymyillä ja olla iloinen. Se tuottaa jo vaikeuksia. Töissä pystyn vielä jokseenkin kuittaamaan, että kaikki on ok ja olen vain vähän väsynyt, jos joku kysyy mikä mulla on. Ei tätä jaksa enää kauaa. Ruoan ajattelu on niin jokapäiväistä ja mietin sitä koko ajan. En saa sitä pois mielestä. Vanhempani tulivat tänään hakemaan mua syömään. Ahdisti niin paljon, mutta jaksoin kuitenkin syödä kaiken ravintolassa vain sen takia ettei äitini alkaisi taas hössöttää lisää. Ennen lähtöä äitini katsoi mua taas niin tarkkaan ja totesi mun laihtuneen. Sanoi mun olevan anorektikko. Kielsin kaiken.

Tää ahdistus on jatkunut jo niin pitkään etten meinaa jaksaa. Päiviä jolloin tekee vaan mieli jäädä sängyn pohjalle makaamaan loppuelämäksi on ollut jo liikaa. En tiedä mikä mut saa jaksamaan. Ehkä perhe, ehkä ystävät. Ehkä se, että haluan näyttää kaikille ettei mulla ole mitään hätää. Olen täysin kunnossa ja elän tavallista koulussa ja töissäkäyvän elämää. Ei tässä mitään. Kyllä mä pärjään. Yksi stressaavimpia asioita tällä hetkellä on se, että on joulu tulossa. Se on perhejuhla. Olen saanut alle kuukausi sitten tietää, että biologinen isäni ei elä enää kauaa. Olen poikkassut välit häneen jo monta vuotta sitten. Mutta asia raastaa hermoja enkä voi olla miettimättä sitä. Vain kaksi ystävää perheeni lisäksi tietää asiasta. Se on vaikeeta, kun ei ole montaa jolle voi puhua. Koulussa on muutamat luokkalaiset katsoneet oudosti, kun olen viimeisen viikon aikana kulkenut siellä kuin mikäkin haamu silmät turvoksissa loputtoman itkun takia.

"The loneliest people are the kindest. The saddest people smile the brightest. The most damaged people are the wisest. All because they do not wish to see anyone else suffer the way they do."