¨¨¨¨¨¨An imperfect body reflects an imperfect person¨¨¨¨¨¨

"Starving is not pain, it's the cure."

"Hunger is a feeling. Thin is a skill."

"Food is the drug, we all must quit."

"If I eat anything, I'll eat everything,

so I eat nothing."

"I'm not starving myself, I'm perfecting

my emptiness."

"When she's exhausted she cannot sleep;

Whens she's hungry I don't let her eat;

When I'm finished and set her free;

She'll be perfect just like me."

Pidän postaustaukoa noin viikon.

Not the right size

Herään taas aamulla myöhään ja tajuan, että kohtahan tulee jo kiire töihin. Päätän käydä tarkistamassa sähköpostit tietokoneella ja mennä suihkuun. Pitäisi syödä aamupala. Ketään ei ole kotona, voisin hyvin jättää sen väliin tänään. Punnituksen olin päättänyt huomiselle, mutta käyn vaa'alla, koska en vain voi olla astumatta sille. Paino 48,4. Jes! Pientä iloa tähänkin päivään. Annan itselleni luvan syödä aamupalan. Leipä, jonka päällä voita ja juustoa. Yksi jogurtti (30 % rasvaa) oli ihan kamalan makuista! Söin sen kuitenkin. Tyhmä minä!

Puhun äidin kanssa puhelimessa. Hän kysyy, että olenko jo syönyt lounaan. Sanon syöväni töissä. Hän lähes käskee mun syödä ennen töihin menoa. Riidellään 15 minuuttia puhelimessa siitä, että mun pitäisi ostaa salaattia ja syödä sitä ruoan kanssa. Välillä, kun inhoan salaatin syömistä yli kaiken. Äiti kysyy suoraan, että haluanko mä todella sairastua. Mietin tarkoittaako se, että haluanko laihtua vai tarkoittaako se sitä siltä kannalta, kun en tykkää kauheasti noista vihanneksista, jotka pitävät terveenä.

Mietin mitä söisin. Jääkaapissa on neljä jauhelihapihviä. Laitan kaksi niistä pakkaseen. En halua riisiä, makaronia tai perunaa tuon pihvin kanssa. En jaksa tehdä kastiketta. Pakkasessa ei ole sekavihanneksia. Äiti ehdottaa, että söisin töihin pakatun lounaan ja ostaisin töihin sitten uuden ruoan. Kelpaa. Suljen puhelimen ja itken. Huudan ääneen etten halua syödä. Mahassa tuntuu pahalta. Yritän avata jääkaappia ja itken. En pysty. Mietin, että nyt olisi hyvä hetki huijata. En söisi mitään. Minulla on nälkä. Ahdistaa ajatuskin.

Lopulta päädyn syömään töihin pakatun possupihvin ja ohran. Saa riittää. Ostan töihin valmiin lihakaalilaatikon. Syön siitä puolet. Taukohuoneen pöydällä on puolikas muffinssi. Syön sen. Tiedän, että piti olla herkkulakossa, mutta kun en pystynyt vastustamaan sitä. Ahdistun. Haluaisin jo töistä kotiin. Seison koko päivän, vaikka tuoliinkin voisi istua. Kulutan nuo kalorit tuosta puolikkaasta muffinssista jollain keinolla.

Kokeilin eilen mekkoa, johon minun pitäisi mahtua tällä viikolla niin se olikin käynyt liian isoksi. Ei kun vaan uutta mekkoa metsästämään. Ei oo todellista. Oon ilonen tietty, koska olen pienentynyt, mutta ärsyttää, koska nyt mulla tulee kiire uuden etsimisessä ja se olisi ollut niin hyvä. Ostin pari viikkoa sitten myös ihanat uudet kesähousut kokoa 34. Oli aika tiukat, koska leveä lantio, mikä ärsyttää ihan liikaa. Mutta tänään laitoinkin nämä housut jalkaan ja ei puristanut yhtään. Mikä tyytyväisyyden tunne. Kyllä tämä tästä. Muutama kilo alaspäin ja olen vielä kokoa pienempi. Sitten onkin kesä jo täydessä vauhdissa ja pääsee rannalle (ja kehtaa myös mennä)! Nyt ei enää tänään syötävää. Saa nähdä miten huomenna. Ainakin tiedän jo mitä aion syödä.

Looking For Self Motivation

Tänään olen odottanut aamusta asti, että saan jäädä taas yksin kotiin luultavasti loppuviikoksi. No, ainakin pariksi päiväksi, mutta sekin jo riittää lievittämään tätä ahdistusta. Menin taas tapani mukaan eilen liian myöhään nukkumaan ja heräsin tänään sen takia sitten liian myöhään. Aamupuurot oli keitetty valmiiksi ja odotin sopivaa hetkeä nousta sängystä ylös, että saisin syödä yksin.

Nukahdin kuitenkin uudelleen ja jouduin sitten mikrossa lämmittämään puuroni. Puolet ehdin kyllä syömään kauhalla suoraan kattilasta kylmänä. Nälkä oli sen tuntuinen, että olisin voinut syödä vaikka mitä. Mahaa kipristeli liikaa ja paha olo lisääntyi. Helpotin itseäni ajatuksella, että kahtena seuraavana päivänä voisin hyvin hiukan paastota, kun kukaan ei näkisi. Samalla olisin lähempänä tavoitettani. Tavoitetta, mikä tuntuu mahdottomalta saavuttaa. Tällä kertaa aion pitää itseäni lujilla.

 

Eilen repsahdin kunnolla sen punnituksen jälkeen ja söin kokonaisen suklaalevyn sekä kuusi Brunbergin suukkoa. Kuusi!!! Mahdollista? Kyllä. Olen ainakin saanut suklaakiintiöni täyteen ja tänään äitini pyysi minua syömään suklaata, mutta kieltäydyin suosiolla. Kieltäydyin olemalla hiljaa enkä vastannut hänen sanomisiinsa. Sanoi sitten heittävänsä roskiin ne, jos en söisi. Ajatus kammotti ja sanoin syöväni myöhemmin. Ehkä voisin huomenna heittää ne sitten roskiin hänen näkemättään. Aamupuuron jälkeen söin yhden pullan. Ruokaakin on tullut syötyä aika reilusti. 

Mutta nyt. Käännän taas uuden sivun ja aloitan lyhyen herkkulakon, jonka on määrä kestää ainakin viikon. Vain viikon pituisen keston syynä se, että yksinkertaisesti juhlissa en voisi olla syömättä, jotta en herättäisi huomiota. Voisin tietysti ottaa ja heittää roskiin, kun kukaan ei näe, mutta olen liian perso kaikelle herkulle, että se olisi miltei mahdotonta.

Kuulen, kuinka vanhempani puhuvat ruuasta. Äitini luke joitain reseptejä ääneen ja mietin, kuinka joku jaksaa puhua ja ajatella ruokaa niin usein. Joku käy jääkaapilla ja tunnen vellovan olon sisälläni. Haluaisin lähteä lenkille, mutta vasta illalla. On niin kuuma, että tekee mieli jäätelöä. Jatkan pääsykokeisiin pänttäämistä, joka tuntuu sekin yhtä toivottomalta.

Motivaatio on kadonnut. Pakko löytää se uudelleen. Missä on se aiempi perfektionisti, jota mä tarvitsisin just nyt? Mihin voi ihmisen itsekuri kadota ihan yht'äkkiä? Onneksi jäätelöä ei ole ja kaupat ovat kiinni. Pieni toivo herää sisälläni, että ehkä mä pystynkin.

The Scale Is My Biggest Obsession

Astun vaa'alle taas parin päivän syömisteni jälkeen. Mietin kauan uskaltaako sitä edes. Oli suuri kiusaus astua siihen, kun ketään ei ollut kotona ja kukaan ei kuulisi vaa'an piippausta ja sitä, kuinka huudan riemusta, jos se näyttäisi pienempää lukua kuin edellisellä kerralla. Kukaan ei myöskään kuulisi sitä kuinka raivoaisin, jos luku olisi suurempi. Kukaan ei näkisi sitä itseinhoa, mikä minusta huokuisi päällepäin sillä hetkellä.

Seison vaa'an edessä. Katson sitä ja mietin kuinka voisin vielä perääntyä ja käydä vasta huomenna. Olenhan jo aamupalankin syönyt, joten se on varmasti pahasta, että näen nuo numerot. En voi vastustaa kotona vallitsevaa hiljaisuutta ja laitan vaa'an päälle. Seison siinä silmät kiinni ja odotan, että se piippaa. Katson alas ja näen nuo kirotut numerot. Jään tuijottamaan. Ei ole todellista. Tekisi mieli repiä itseni kappaleiksi, koska en tiedä miten tämä on mahdollista. Tai tiedän. Itsekuri on pettänyt, jälleen.

49,0 kg vilkkuu vaa'assa. Menen huoneeseeni ja avaan karkkilaatikkoni. Mussutan suklaata, lisää suklaata. Mässään kunnolla, kun ei tämä tästä ikinä kuitenkaan muutu. Yli kilo enemmän kuin viimeksi. En voi sille mitään. En tällä hetkellä. Tiedän etten voi olla syömättä tänään. Ensi viikolla sitten. Tässä on vain viikko aikaa laihtua ja kutistua pieneksi, jotta mahdun mekkoon, jota en ole uskaltanut vielä edes sovittaa. Pystyn laihduttamaan viikolla ainakin sen kaksi kiloa pois, jos en syö paljon mitään. Tämäkin mahdollista vain, jos kukaan ei ole näkemässä syömistäni/syömättömyyttäni. Tämä on kuin ikuinen leikki. Ikuista vakoilua ja pakoilua. Taistelua maailmaa vastaan. Kovaa taistelua mieltä ja kehoa vastaan. Ennen kaikkea tämä on ikuista taistelua itseäni vastaan. Tiedän sen, tunnen sen.

Questions without answers

Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa?

Miten minusta on tullut tällainen ihminen?

Miksi minulla ei ole tunteita muita kohtaan?

Miksi en osaa kontrolloida itseäni riittävästi?

Miksi tunnen itseni niin heikoksi ihmisten ympärillä?

Miksi en tiedä elämälleni oikeaa suuntaa, vaikka yritän?

Miksi olen ahdistunut, vaikka kaikki sanovat, että elämäni menee hyvin?

Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia.

Uskaltauduin vaa'alle aamulla.

Se oli virhe.

49,0 kg.

Liian lähellä.

Itkin.

Söin lohtupullan.

Söin toisenkin.

Söin hilloa.

Huomaan käveleväni kaupungilla pää

kääntyneenä näyteikkunoihin.

Näen itseni.

Nuo läskit pohkeet ja reidet.

Jokaisesta ikkunasta heijastaa hirvitys.

Laitan aurinkolasit päähän,

jotta itkunpunaiset silmäni peittyvät.

Kävin kampaajalla.

Kampaaja kehui paksua tukkaani ja sen tummaa väriä, joka on omani.

Tunsin mielihyvää siitä, että sain kehuja.

En syönyt tänään ruokaa.

Söin herkkuja.

 Lupaan itselleni syödä huomenna.

Pakko, en halua kuulla niitä valituksia taas.

No more sweets!

Viikonloppu meni läskiksi. Lähdin ulos juhlimaan. Join niin monta drinkkiä, että oksensin pakosti ja ajattelin, kuinka paljon noissa drinkeissä oli kaloreita ja sokeria. Söin jopa kaksi ruokaa lauantaina sekä kaksi karkkia. Tilasin pizzan baari-illan päätteeksi ja söin sen seuraavana aamuna heti herättyäni. Miten inhoankaan itseäni niin paljon. En uskalla astua vaa'alle. Pelkään noita kahta numeroa. Pelkään numeroiden alkavan aina vitosella. Se on pahin pelkoni. En ole siitä kaukana, mutta en ole liian lähelläkään. Välillä painoni heittelee lähellä, mutta olen toistaiseksi välttänyt vitosella alkavaa numeroa tämän vuoden ajan.

Vietimme yksiä juhlia ja jouduin syömään herkkuja vieraiden nähden. Tunsin, kuinka halusin vain lisää noita herkkuja. Tunsin, kuinka olisin voinut ahmia pöydän tyhjäksi ja ottaa toisen kakkupalan, mutta oli pakko hillitä itseni. Nyt kiitän itseäni siitä, että pystyin hillitsemään haluni herkkuja kohtaan. Tunnen itseni vähän kuin pieneksi voittajaksi. Olen myös liikkunut tänään pihalla, joten oloni on hyvä, mutta en osaa kuvailla sitä tarkasti.

On nälkä, mutta olen silti täynnä. En tiedä söisinkö jotain vai menisinkö taas nälkäisenä nukkumaan. Ehkä otan yhden pullan vielä, nyt kun kukaan ei ole katsomassa. Loppuviikon syön vähän kevyemmin sitten. Menen usein nälkäisenä nukkumaan. Aamuisin päätä särkee ja pyörryttää.

Juuri katselin telkkarista tulleen ohjelman:

MOT: Anorektikko, apua

Päivän syömiset:

Rasvaton jogurtti

Ruisleipä + päällä hiukan voita ja juustoa

Täysjyväspaghettia

Jauheliha-papukastiketta

Tomaattiviipale

Lasi rasvatonta maitoa

Suolaa!! (kärsin kai suolan puutteesta)

!!!

Suklaapatukka

Kakkupala

2 keksiä

Pulla

3 viipaletta meetwurstia

Lasillinen stevialla makeutettua limsaa

!!!

Anteeksi sekava teksti, mutta olen väsynyt rankan viikonlopun jälkeen ja suuntaan tästä nukkumaan. Lisää kuulumisia myöhemmin. P.S. Ahdistaa, koska minua haukuttiin rumaksi.. Mikä kuitenkin tarkoittaa läskiä palleroa omassa pikku mielessäni.. Ainakin tämä lisäsi motivaatiotani uuden paremman kauniimman kropan saavuttamiseksi.

Misplaced faith in self-discipline

Herään aamulla ja nostan jalat ylös. Näen taas nuo läskit pohkeet. Haluan olla kiinteä ja laiha. Puristan kynnet pohkeisiini ja niihin jää pienet jäljet. Pois kaikki, pois ikuisesti. En voi sietää tuota näkyä. Laitan lahkeet takaisin jalkojeni peitoksi enkä halua nousta ylös. Tiedän, että aamupala odottaa jääkaapissa ja haluan kiertää sen kaukaa. Nousen ja alan jumpata jalkoja. Teen kyykkyjä ja haluaisin lähteä lenkille. Tunnen oloni liian heikoksi ja nälkäiseksi. Otan lasin vettä ja vitamiinit. Syön yhden rasvattoman jogurtin ja aloitan päivän askareet. Touhuan sellaisella vauhdilla, että unohdan ajantajun. Otan pinaattikeiton sulamaan pakkasesta, keitän sen ja syön lähes puolet paketista. Päätän lähteä kaupunkiin, vaikka tiedän ahdistuvani ihmisten ilmoilla, koska en koe olevani kaikkea sitä mitä vaaditaan.

Lähtiessäni ulkonäköpaineet pukkaavat päälle, enkä tiedä miten pukeutua. En osaa laittaa hiuksia kunnolla ja tunnen lähteväni sotkuisena. "Ai kuinka sä näytät taas noin nätiltä ja ihanat vaatteet, mulla ei taaskaan ole mitään", kaverini sanoo. Otan kehun vastaan hymyillen. Tiedän itse hyvinkin sen olevan tekohymyä. Terassilla istuskelu muuttuu syömiseksi ja juomiseksi. Ajattelen kuinka paljon kaloreita drinkeissäni on. Tulee huono olo, juon liikaa, taas kerran. Hukutan tunteeni ja ajatukseni ja annan mennä, vaikka tiedän jotuvani seuraavana aamuna töihin. Menen kotiin illalla ja sammun.

Herään aamulla, paha olo, oksettaa. En saanut yöllä nukutuksi kunnolla. En voi syödä ja tunnen hyvää oloa siitä. En syö koko päivässä muuta kuin hiukan ruokaa lounaalla, banaanin ja kaksi leipää. Makkaraviipale lentää biojätteeseem, juusto saa jäädä. Syön salaatistani puolet ja heitän loput pois. Syön jäätelön, ostan suklaapatukan. Ei voi olla todellista. Jätän suklaapatukan syömättä ja jäätelö sulaa käsiini. Sotken vaatteet ja näytän possulta. Menen kotiin, en ota iltapalaa. Katson itseäni peiliin ja näen, kuinka tuo jäätelö on turvottanut. En jaksa jumpata, edellinen päivä rasittaa yhä. Nukkuttaa, huomenna uusi päivä.

Tyttö ilman varjoa

Istun sängyn laidalla ja katselen huoneessani vallitsevaa sekasortoa. Petaamattoman sänkyni päällä on avaamaton Geisha-patukka. Sen killtävä käärepaperi houkuttelee avaamaan. Näläntunne vatsassani haluaisi tuota suklaata juuri nyt. Sisäinen ääneni kieltää ottamasta sitä. Ääni, joka hallitsee elämääni. Jokaista vuorokautta.. tuntia.. minuuttia.. sekuntia.. joka hetkeä.. Tuo ääni pitää minua vallassaan. Haluaisin siitä eroon, mutta en osaa päästää irti. On hyvä näin. Minulla on edes jotain, mitä muilla ei. Jotain minkä vain minä olen omilla teoillani saavuttanut. Jotain mikä tuntuu kuitenkin täysin riittämättömältä.

. . .

Olen parikymppinen nuori nainen. Rakastan kirjoittamista, jolle ei tunnu löytyvän aikaa ja aihetta. Olen kamppaillut "syömisongelmani" kanssa jo kymmenen vuotta. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Yritän saada itselleni "normaalin" elämän. "Normaalit" elämäntavat. Olen joskus vuosia sitten kirjoittanu blogia, jossa käsittelin tätä samaa aihetta. Silloin ilman halua parantua. Lopetin blogin kirjoittamisen, kun elämälleni löytyi uusi suunta. Muutaman vuoden olin jopa terveissä mitoissa ja omistin hyvät elämäntavat. Viime vuoden puolella pujahdin takaisin siihen kuvitteelliseen kuplaan, missä: "nothing tastes as good as skinny feels". 

. . .

Katselen suklaapatukkaa levottomasti. Sen etupuolella lukee 37 g, 207 kcal. Mietin, mitä olen jo tänään suuhuni pistänyt. Leipää, kinkkua, jogurttia, pekonia, kananmunaa, pihviä, perunaa, salaattia. Ainiin ja se jäätelö. Tunnen, kuinka nälkä kurnii vatsassa ja päätän, että vain tämän yhden kerran. Avaan patukan ja haukkaan puolikkaan palan ja tunnen ihanan suussasulavan suklaan. Laukussa lojunut, kaksi päivää sitten ostamani suklaapatukka on hetkessä syöty ja vain tyhjä kääre kädessäni tunnen, kuinka näläntunne on kadonnut pois. Aurinko alkoi taas paistaa ja minun pitäisi olla iloinen, mutta en voi iloita, koska tunnen syvää pettymystä ja katumusta äskeistä tekoani kohtaan. Itsekuri, itsekuri, itsekuri. Sitä minä tarvitsen, huomenna paremmin.