Past will always be part of me

Olen jo aikaisemmissa viime vuoden postauksissa kirjoittanut hieman lapsuudestani kuinka olin todella "suojeltu" ja minulla oli periaatteessa helppo ja ihana lapsuus. Olin hyvä koulussa eli perfektionistisuus on alkanut jo lapsuudestani. Aina oli ihmisiä ympärillä ja paljon kavereita. Siihen se sitten jäikin, mitä uskaltauduin kirjoittamaan. Nyt kuitenkin olen päättänyt, että haluan avata enemmän menneisyyttäni, koska sitä ollaan nyt käyty avohoidossa hoitajani kanssa läpi ja sitä, että ovatko ne tapahtumat ja lapsuuteni traumat osasyynä tähän syömishäiriöön. 

Vaikeeta..

Olin puolitoista vuotias, kun minut löydettiin (poliisit löys) kadulta yöllä. Molemmat vanhemmistani olivat täys alkoholisteja ja eivät huolehtineet siis juuri mistään. Muutama kuukausi löytämiseni jälkeen minut huostaanotettiin ja siirrettiin lastenkotiin, koska oli päätetty ettei vanhempani pystyisivät huolehtimaan minusta eivätkä edes yrittäneet tehdä elämänmuutosta.

Lastenkodissa ehdin asua vain alta kaksi vuotta. Sekin oli tarpeeksi. En kuitenkaan muista ajasta mitään, mutta ikuiset jäljet siitä jäivät. Kasvoni ovat arpeutuneet johtuen tappeluista muisten lasten kanssa. Ryhmäkuvat ja kaikki mitä on otettu siltä ajalta niin näytän aivan hirveeltä niissä. Häpeän sitä. Joka tapauksessa siellä vanhempani kävivät silloin tällöin minua katsomassa, mutta en koskaan kuitenkaan siirtynyt takaisin heidän luokseen. Ja erohan niillekkin tuli sitten jossain vaiheessa. Lastenkodista pääsin sijaisperheeseen about kolmivuotiaana. Parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. Joillekin sijaisperheet ovat helvettiä, mutta itselleni aivan jotain sanoinkuvaamattoman onnekasta. Tämän jälkeen näin biologista äitiäni seitsemän vuotiaaseen saakka eikä siitä ole kuulunut sen jälkeen lähes mitään. Biologinen isä hävisi kuvioista luultavasti saman tien, kun minut oli siirretty pois lastenkodista. 

On muutamia asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että olen sopeuduin todella hyvin sijaisperheeseeni. En tiedä miksi, mutta kutsun sijaisvanhempiani äidiksi ja isäksi. Minulla on myös yksi sisarus, joka on itse asiassa adoptoitu samaan perheeseen. Olemme kaikki todella läheisiä tai olimme. Asiat on vähän muuttuneet tai paljonkin vuosien varrella, mutta en korvaisi heistä ketään - ikinä. Myös sijaisvanhempieni sukulaiset ovat ottaneet minut todella hyvin vastaan. Tuntuu välillä siltä kuin minulla ei muuta sukua olisikaan. 

Tässä nyt pieni katsaus mun lapsuuteen näin aluksi..

Hunger

Päivä oli kaikin puolin rankka tänään. Ihmeellistä vääntöä ja kääntöä ja ihmissuhdesotkuja. Mun pää vaan menee entistä sekavammaks kaikesta ylimääräisestä. En sitten syönyt töissä kuin vähän rahkaa ja vettä. Nyt nälkäisenä nukkumaan. Outoa kun en ole pitkään aikaan tuntenut kunnollista nälän tunnetta. En tiedä kaipasinko sitä vai en, mutta jotenkin tää tuntuu niin hyvältä pitkästä aikaa. Tiedän että pitäisi jaksaa syödä vielä, mutta kamala väsymys eikä houkuta enää nousta ylös tekemään iltapalaa, vaikka päätä onkin huimannut ja särkenyt enemmän kuin tavallista. Aamulla sitten kaksin käsin.. Paino ei kuitenkaan saisi päästä yhtään laskemaan tästä. Ei sitä kuitenkaan aina voi olla täydellinen (sanoo perfektionisti). Joskus on annettava olla ja korjattava tilanne myöhemmin. Lupasin kirjoitella menneisyydestäni ja postaus on jo työn alla. Se vaatiikin vähän enemmän aikaa kuin 5 minuuttia. Jos jotain positiivista ion löydettävä tästäkin päivästä niin tänään satoi lunta! Saa alkaa pukeutua todella lämpöisiin vaatteisiin :)

Sininen päivä

Siniset kädet, siniset huulet, mustat silmät, kalpeat kasvot, tyhjä katse, sekainen tukka, stressi ja väsymys. Päivä pähkinänkuoressa.

Paino 47,8 kg. Vaa'alla käymättä kahteen viikkoon.

Aamupäivällä lähdin kuitenkin hoitokäynnille avoimin mielin ja päätin, että tänään mä sanon, mitä mä ajattelen. Olin lähes täysin rehellinen mielentilastani hoitajalle. Myönsin olevani poikki ja aivan ulalla maailmanmenosta. En vaan jaksa. Voisin nukkua päivästä toiseen, mutta kun ei voi. Asiat on hoidettava ja on näytettävä iloiselta ja pirteeltä ja oltava mukana kaikessa. Miksi??

Miks se menee niin, että täydellisyyteen pyrkivät perfektionistit ja tunnolliset sairastuvat tällaiseen sairauteen? Ristiriitaista, että ihminen, joka on kärryillä kaikesta ja hyvä kaikessa niin sortuu tällaiseen. Vaikka kuinka oon tottunut siihen, että kaiken tekee kunnolla ja ajallaan ja osaan olla järjestelmällinen niin miks musta tuli tällainen? Osasin kontrolloida kaikkea. Nykyään en kontrolloi enää mitään, koska olen kadottanut sen taidon. En osaa enää olla se priimus ja hyvä ihminen. Miksi? Missä vaiheessa tää kaikki tapahtui, että mä kadotin mun taidon entiseen elämäntapaan? Kaikenlaisia ajatuksia mullakin on. 

Aika sekavaa, kun tuntuu ettei nyt taas onnistu edes ajatusten pukeminen sanoiksi. Väsymys ja nollaenergiafiilis vaikka söinkin puoli purkkia Ben&Jerry's jätskiä. Jäätävän kylmä, että kädet on tärissy koko päivän tai oikeestaan koko keho on vapissut.

Se miks mä palasin tähän blogiin, vaikka en ollut kirjoittanut pitkään aikaan tuli jostain sisältä. Haluun tällä ehkä kannustaa niitä, jotka eivät vielä tiedä, mitä elämä ilman syömishäiriötä on. En voi sanoa, että mä tulisin koskaan elämään mun elämää ilman sitä, koska se vaan tulee joka tapauksessa olemaan osana mun elämää, mutta se ei vaikuta mun tekoihin samalla tavalla ja opin ymmärtämään ajatuksiani eri tavalla enkä tee kuinka sh sisälläni määrää. Halusin ehkä tulla takaisin kertomaan miten pärjäilen, kun hoito on edennyt jo pitkälle.

Mutta siis se mitä mä aion alkaa tekemään, on koota tänne niitä syitä ja omaa historiaa miksi musta tuli tällainen kuin nyt olen. Tein sitä aikaisemmin, mutta se ei tuntunut silloin kovin luontevalta, koska en ollut tarpeeksi vahva alkaa avaamaan niitä muistoja silloisen psyykkisen tilani keskellä. Nyt kun niitä on käsitellyt enemmän hoitajankin kanssa ja alkanut ymmärtämään asioiden oikeeta laitaa ja "päästämään irti" siitä menneisyydestä jollain tapaa.

Mutta nyt, pitkät yöunet, jotta jaksan töissä viikonlopun. Aloitan siis aiheesta myöhemmin. Kiitos myös kaikille lukijoilleni :)

Joskus peilistä katsoessa vastaan tuijottaa taas se sama "leveäreitinen ja isomahainen" nuori nainen, joka ei ole tyytyväinen itseensä.

Olin koko kesän tosi kovilla. Kuntoilin sit aivan liikaa. Lihaksia kehitty, mutta paloin sit loppuun. Se oli vähän taas jo sitä oman kehon rääkkäystä, vaikka en enää suoranaisesti yrittänyt laihtua vaan saada massaa. En pitänyt kesälomaa ollenkaan, olin ainoastaan töissä pitkiä päiviä yksittäisten vapaapäivien kanssa. Salitreenit loppui puolivälissä kesälomaa ja maksoin kortistani kolme kuukautta aivan turhaan. En jaksanut edes ryhmäliikuntoihin osallistua, vaikka hoitajani sitä ehdotteli, varsinkin joogaa, jotta rentoutuisin joskus. Salilla käymisen jälkeen aloin sitten hyötyliikkumaan. En kulkenut enää bussilla, vaan pyörällä ja kävellen joka paikkaan ja käyden pidemmillä lenkeillä vapaapäivinä.

Aloin todella pitää kropastani, ensimmäistä kertaa vuosiin. Tunnustin itselleni näyttäväni hyvältä ja etenkin terveeltä. Uskaltauduin jopa loppukesästä rannalle bikineissä ottamaan aurinkoa. Paino nousi ja lopetin jokapäiväisen vaa'alla käymisen. Vaa'asta "luopuminen" oli vaikeaa, mutta jollain keinolla, kun siitä oli puhuttu hoitajan kanssa niin se jäi kuin itsestään. Nykyään käyn kerran viikossa ja välillä vierähtää jopa kaksikin viikkoa, että vasta hoitokäynnillä katsotaan mitä painan. 

Tämänhetkinen paino ei ole täysin tiedossa, mutta edellisessä punnituksessa viime viikolla vaa'assa vilkkui 47,4 kg. Olen siis alipainoinen BMI:n mukaan, mutta lääkäri totesi, että näyttää jo todella hyvältä, koska elimistöni on alkanut toimia normaalimmin. Ainakin se kilo vielä ja sen jälkeen olisi tarkoituksena aloittaa salitreenit uudestaan alusta ja saada ne pienet lihakset vielä kasvamaan. Olen huomannut, että usein, kun syömishäiriöiset ja alipainoiset ihmiset tajuavat sen, etteivät ole terveitä ja koska useimmiten olemme himoliikkujia jo ennestään niin kuntoilusta ei osaa luopua, koska se on ollut koko ajan osa elämäntapaa niin siinä muutoksen/paranemisen myötä alkaa pieni fitness-intoilu ja sitten vasta massaa tuleekin ja näytetään hyviltä.

Mulla on nyt sama juttu, että haluan tästä lähtien pitää itseni hyvässä kunnossa. Kuitenkin pitäen itseni pienikokoisena, koska luultavasti ongelmana on, että en pysty nostamaan painoani kovinkaan paljon. 50 kg voisi olla jonkinasteinen tavoitepaino, mutta tällä hetkellä se on kuitenkin vielä 48 mihin tähtään. Koska olen koko ikäni ollut pienikokoinen ja laiha niin on vaikea kuvitella, että painaisin yli 50 kg, koska olen vain kerran elämässäni ollut tuon 50 kg:n yli ja sekin kesti vain kuukauden.

Tällä hetkellä on lähete luuntiheysmittaukseen, jotta selviäisi onko mulle muodostunut osteoporoosi. Verikokeet näyttää paremmilta kuin syksyllä ja niitä ei ollut lääkärin mielestä tarvetta ottaa nyt uudelleen. Mutta tuo osteoporoosi. Mulla on siis se korkea riski siihen ja jäsenet kipeytyy todella helposti (jopa tiskaamisesta). Selkäranka naksahtelee edelleen inhottavasti ja kylkiluukipua esiintyy, koska ne revähti puolisen vuotta sitten. Tällä hetkellä on toinen nilkka siteessä pienestä nyrjähdyksestä. 

Aika näyttää. Ei pitäis murehtia liikaa asioita vaan elää hetkessä. Aina välillä mulla pyörii syömishäiriöajatukset mielessä ja haluaisin laihtua. Joskus peilistä katsoessa vastaan tuijottaa taas se sama "leveäreitinen ja isomahainen" nuori nainen, joka ei ole tyytyväinen itseensä. Sen puoleen olen tyytymätön ja siksi mun on edelleen käytävä juttelemassa näistä asioista. Usein olen halunnut lopettaa koko touhun ja ajattelen paljon sitä, että kun "ne" sanoo, että oon "vapaa" niin voin alkaa taas laihduttaa. Se on niin väärin toi mun ajatusmaailma välillä. Nytkin tätä kirjoittaessa mietin, että ei tuossa olisi mitään järkeä, että heitän hukkaan kaiken sen minkä eteen olen taistellut. Mutta sitä tämä on, että taistellaan omia ajatuksia vastaan koko ajan ja koko loppuelämän.

Kuulemisiin.