Why me?

Miksi minä tuijotan joka aamu herättyäni itseäni peilistä? Miksi minä punnitsen itseni joka aamu, joka päivä, joka ilta? Miksi minä itken joka päivä ilman syytä? Miksi syödessäni yksin - itken? Miksi henkeäni ahdistaa katsoa ulos ikkunasta uutta päivää? Miksi minua nukuttaa joka sekunti? Miksi en jaksa? Miksi pakotan itseni liikkumaan? Miksi pakotan itseäni pyrkimään täydellisyyteen, jota en voi koskaan saavuttaa? Miksi minä?

Olin neljä päivää töissä. Lomalla töissä. En ole tehnyt mitään muuta kuin kuntoillut ja käynyt töissä. Huomenna pitäis jaksaa taas kouluun. Tuntuu niin siltä etten vaan millään haluais mennä sinne. Mulla on joka päivä niin sellainen olo, mikään ei huvita ja tekisi mieli vain nukkua tää olo pois, mutta eihän se tietenkään onnistu. Odottelen yhä psykologin vastausta josko sinne pääsis pian. Oon nyt saanut vähän mietittyä asioita enemmän ja tuntuu ihan hyvältä ajatukselta, että menen jollekin muulle puhumaan ongelmistani. 

Tällä viikolla oon pärjännyt joka päivä n. 1500 kalorilla. Eilen ja tänään en ole syönyt ruokaa. Ei maistu. Ei pysty. Herkkuja on silti mennyt alas ihan kiitettävä määrä. Mikä siinä on niin vaikeeta? Miksi en vaan voi syödä normaalisti ja ajatella ruoasta normaalisti? En kestä. Äitikin kysellyt perääni jo monta kertaa, kun en ole päässyt kotona käymään. En uskalla. En halua nähdä niitä kasvoja, joilta paistaa epäilys siitä etten ole kunnossa.

Paino tänään 45,5 kg. I'm so close but still too far away. Isänpäiväksi menen kotiin. Viimeistään. Pelottaa hiukan. Pitäisi painoa nostaa siihen mennessä jonkin verran, jos vaikka Äiti sattuu näkemään minut vähissä vaatteissa ja haluaa punnita minut. Oma on elämäni. Itse pitäisi saada päättää mitä sillä tekee. Pelkään omaa elämääni. Pelkään itseäni. Pelkään myös sitä valtaa, joka minulla on päättää tästä mun elämästä. Mitä jos teenkin joskus väärän valinnan?

I'm fine

Outoa miten aika hurahtanu taas aivan liian nopeesti. Tässä on tapahtunut niin paljon kaikkea ja toisaalta kun mietin niin ei oo tapahtunut kyllä yhtään mitään. Koulun alusta saakka ollut vaan koko aika kipeenä ja väsynyt ja uupunut töitten tekoon.

Olen ehkä tehnyt elämäni suurimman virheen tai joko elämäni parhaimman teon. Siitä on nyt noin kuukausi kun kerroin kaverilleni, että olen syömisvammainen. Noh, luulin sen olevan vain pikkujuttu ja ajattelin jo itsekin, että olen ollut pääsemässä tästä eroon ja siksi uskalsin puhua asiasta ääneen. Eipä ollutkaan. Tajusin tarttuvani tähän vain entistä lujemmin kiinni, kun ystävältäni alkoi tulemaan sellaisia juttuja, joita en kestänyt kuunnella. Aluksi oli kyllä todella ymmärtäväinen, mutta en puhunut asiasta paljoa. En kertonut syvimpiä tuntemuksiani miksi olen tällainen enkä voi olla normaali. En kyllä itsekään vielä tiedä sitä. Noh, sitten alkoi riitely meidän välillä ja se kuinka kaverini vahtaa ja kyselee joka päivä syömisiäni. En jaksa. Halusin vaan unohtaa kaiken ja esitin normaalia.

Everything's fine don't you see? 

Ei mennyt läpi. Ystäväni oli viisaampi kuin luulinkaan. Pari viikkoa on puhuttu, että mun pitäis mennä psykologille puhumaan ja hakea ulkopuolista apua. Ymmärrän kyllä itekin sen, että en voi kaataa tätä kaikkea ystäväni niskaan, koska tää on rankkaa. Oon vaan jatkanut laihduttamista. Hitaasti, mutta silti. Tiedän, että se on väärin ja on kamalaa kuinka kesällä toivoin olevani kokoa xs ja nyt kaikki mitä kaapistani löytyy on liian isoa ja kaupasta en meinaa löytää enää tarpeeksi pieniä kokoja.

Tänään sitten on lähetetty sähköpostia psykologille ja oon kauhuissani sinne menosta. En tiedä vielä milloin ensimmäinen tapaaminen on. Ystäväni haluaisi tulla mukaan. En tiedä mitä ajatella siitä. Ihan mukava kuulla, kuinka hän edelleen jaksaa olla mukana tässä paranemisprosessissa, mutta pystynkö olemaan täysin rehellinen sille psykologille asioistani, jos vieressäni kuuntelee ystävä, joka ei tiedä minusta vieläkään kaikkia asioita. Mietin myös sitä, että en voi myöskään jättää joitain asioita mainitsematta tästä ongelmasta, koska ystäväni vaatii 100 % rehellisyyttä ja huomaa heti, jos vähänkään valehtelen tai yritän jättää jotain kertomatta. Vaikka omalla painollaan asiat etenee ja siinä tahdissa missä mä jaksan niitä käsitellä.

Vähän on ristiriitaiset tunteet tämän asian kanssa. Ensinnäkään kun en ollut valmis hakemaan ulkopuolista apua, koska olen aina pärjännyt yksin. Olen aina halunnut näyttää, että yksin selviän kaikesta ja mulla ei ole mitään ongelmia. Tällainen tilanne on mulle outoa. Kun joku tosissaan välittää ja sysää jopa omat ongelmansa taka-alalle sen takia, että mä tulisin kuntoon. Pahinta tässä on se, kun en vieläkään tiedä olenko valmis parantumaan vai en? Ja parantumaan mistä, kun ei tämä mun mielestä edes pahemmin ole mikään iso ongelma. Vaikka tiedostan, että elämäni ei ole tämän syömisongelman takia normaalia ja olen mennyt koko ajan huonompaan kuntoon, en silti halua palata siihen elämiseen, jossa mulla ei ole tätä. Tästä mä saan aina päiväni käyntiin ja mulla on tavoitteita tän kanssa, joita muilla ei ole ja tällä mä luon niin paljon sitä turvaa mun ympärille. Turvaan kaikki asiat tähän. Tää on kuitenkin mun elämää, jota oon elänyt eikä se muutoskaan hetkessä voi tapahtua. 

Ainoa syy miksi suostuin hakemaan ulkopuolista apua on se, että en halua huolestuttaa läheisiä yhtään enempää. Voin ainakin näyttää, että mä teen asialle jotain. Ehkä se parantumisen halu sieltä sitten vielä jossain välissä ponnahtaa esiin.

Muilla kokemuksia ekasta psykologikäynnistä? Olis kiva kuulla ja miten asiat alkanu sen jälkeen etenemään.

"You accepted me for who I am and not for who you wanted me to be."